Maasto maastopuvussaan

Arton työt ovat helpottaneet sen verran, että eräänä vapaapäivänä saimme vaellella  kokonaisen päivän. Kohteeksi valiutui Forest of Bowland, kukkulikko lähellä Lancasterin kaupunkia. Siellä maasto on mukavan vaihtelevaa, sadevesi ja tuuli ovat kaivertaneet turvesoisiin kukkuloihin puroja ja jokia ja laaksoja. Maasto on karua, eikä asumuksia ole paljon.

Tämä kuva tosin on aika loppumatkasta, mutta tällaista se maasto oli ihan alussakin.
Aurinko paistoi, mutta ilma ei ollut kuuma, ihan sopiva kävelylämpötila. Meillä oli mukana opaskirja, karttaa en ottanut mukaan, kun polku näytti niin selkeältä. Mutta näissä opaskirjoissa on sellainen vika, että ne vanhenevat, ja aina polut eivät ole siinä missä kirja väittää. Niin kävi nytkin aluksi: polun piti kulkea joen vartta, mutta maasto oli niin märkää, että kengät upposivat kokonaan mutasuohon. Päätimme siis olla häiritsemättä siinä laiduntavia lampaita ja aloittaa matkan tietä pitkin. Tutkiskelimme juuri kirjaa, että mistä nyt sitten pääsemme sille polulle, kun auto pysähtyi viereemme ja kuski ihmetteli, olemmeko eksyneet. Hän sitten selitti meille, että kun kuljette tästä oikeaa tienhaaraa, menette kahden sillan yli ja talojen ja kennelin ohi, polku on sitten vasemmalla ja menee harjanteen yli kohti kukkulan huippua. Mutta jotenkin se ei tuntunut oikealta reitiltä, ja sitten olimmekin väärän kukkulan huipulla. Siellä sitten pähkäilimme, että mihin nyt sitten pitäisi mennä, ja lopulta tajusimme, että olimme katsoneet kirjan pientä karttaa väärin; sitä kukkulaa, jolla seisoimme, ei kartassa näkynyt ollenkaan. No, mutta paikannuksen onnistuttua, laskeuduimme vähän alemmaksi ja kiipesimme sille kukkulalle, jolle oli tarkoitus. Ja löytyi sieltä sitten oikea polkukin, kun ensin kahlasimme kanervikossa jonkin aikaa.

Huipulta näkyi kauas. Merta ei näkynyt, eikä Lancasterin kaupunkia, mutta idässä oli monia maatiloja kukkuloiden välisissä laaksoissa. Siellä oli Yorkshire Dales, jossa kävimme usein kävelyllä, kun asuimme Prestwichissä. Luonnonvoimat olivat muotoilleet turpeisen kukkulan huipulle syviä uomia, jossa oli mukava lounastella tuulensuojassa.

Jatkoimme sitten matkaa auringon porottaessa vasenta kylkeä pitkulaisen kukkulan huippumaisemissa. Kasvillisuus oli kanervaa ja heinää, muutama lampi nähtiin ja niiden rannalla vetisen maan kasveja ja sammakonkutua, kanervikosta pyrähti muutama riekko lentoon, yksinäinen  lokki liiteli, kiurut livertelivät lennossaan. Paljon siellä ei siis tapahtunut, ja aloimmekin ihmetellä, missä se alas menevä polku mahtaa olla, kun mielestämme olimme kävelleet jo ihan tarpeeksi monta kilometriä tähän suuntaan. Tuossa oikealla on se laakso, johon pitäisi päästä, mutta missä polku? Kirja sanoi, että polku on hyvin kapea ja heikosti erottuva, joten päätimme sitten lähteä tuosta vaan kohti laaksoa. Ei ollut vaaraa eksymisestä eikä sään vaihtumisesta ihan yhtäkkiä. Ainoa vaikeaus saattaisi olla jyrkänne tai puro, josta ei pääse yli. Polveen asti ylettyvän kanervikon alla oli kivkko, joten maasto ei ollut ihan kaikkein helpointa kävellä. Mutta pian loikkasimme puron yli, ja siellähän se polku sitten kiemurteli kohti laaksoa.

Ja mitä laaksoa! Se oli ihana! Rinteet olivat kirkkaanvihreän mustikkapensaikon ja ruskean kanervikon peitossa, välissä pilkotti kuivaa, vaalean kellertävää saraa ja heinää, ja pohjalla kiemurteli taivaansininen puro.

 

Näytti siltä, että laakso oli pukeutunut maastopukuun.

  Polku pysytteli rinteellä, jolta löysin tällaisia hauskoja sienipienokaisia.

 Maisemaa riitti koko laakson pituudelta:

Hissukseen kulunut, kapea polku laskeutui laakson pohjalle, jossa muutama lammas mutusteli uutta ruohoa.

Tuolla ylempänä lampaita on enemmänkin.

Puro oli kaunis

Rinne oli hauska heinätuppoineen

Ja sarat kahisivat leppeässä tuulessa

Tässä oli rinne täynnä mustikkaa

Tässä purot kaivautuvat kanervikkoon

Laakso laajeni

Ja puro levittäytyi sen pohjalle. Vettä oli enemmän kuin kengän syvyydeltä, joten etsimme kivikkoisen paikan, josta pääsi harppomaan nyt jo melkein pienen joen toiselle puolelle.

Ihanaa pehmeää sammalta!

Loppumatkan kuljimme kapeaa autotonta soratietä pitkin. Puroon yhtyi toinen, ja siitä tuli joki.

 Auto oli parkissa ihanan viileässä metsikössä,

jossa aurinko kurkki heiluvien oksien rakosista. Olipa mukava laakso! Sen nimi oli muuten Bleadale.