2.

Promenaadin varrella on penkkejä aina vähän väliä. Niillä on kiva istuskella ja tuijottaa vettä, katsella nostureita, kalastella, seurustella. Mutta olenkohan yhtään istuskellut yhdelläkään penkillä? Aikomus on ollut, mutta se on jäänyt tekemättä. Eilen siis päätin ottaa kirjan mukaani ja istuskella penkillä lukemassa aaltojen loiskiessa betonimuuria vasten.

Mutta siinä oli kaksi ongelmaa. Ensiksikin, kaikki kirjat on jo pakattu. Jäljellä on vain vessakirja, mutta se on niin suuri ettei se mahdu laukkuun. Täytynee ottaa tablettikirja ja yrittää saada selvää himmeästä tekstistä auringon paistaessa. Toiseksi, aurinkoisena päivänä kaikki penkit olivat varattuja!

Päätin sitten istahtaa rannan kivelle Irlanninmeren puolella. Tuulikin oli siinä suotuisa, muuri leikkasi läntisen puhurin. Siinä tosin oli Sandhill Primary School eväsretkellä, hyppimässä aalloissa ja juoksemassa edestakaisin, mutta istahdin sen verran kauemmas, etteivät he häiriintyneet.

Luin Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo, jota emme näe. Tähän mennessä tyttö on tullut sokeaksi, ja poika löytänyt radiovastaanottimen, ja korjannut sen. Uuden luvun nimi oli Liekkien meri, ja se oli aika osuva, koska tabletin ruutuun tuli jostain sateenkaariheijastus. Ja olin meren rannalla! Heh!

Kuvaan en kyllä onnistunut heijastusta saamaan, eikä merikään siihen näköjän osunut, kun vesi oli kaukana, laskemassa.

En nyt sitten kuitenkaan istunut penkillä lukemassa, mutta melkein sama asiahan on istua kivellä. Vaikka ei ihan.