Stalker

Tässä eräänä aamuna, kahvit juotuani, päätin lähteä kävelylle. Siis reppu selkään, monot jalkaan ja matkaan. West Highland Wayn varteen oli leiriytynyt kaksi nuorta miestä, toinen sanoi:"You are the first!", johon minä vastasin hymyillen:"I`m not going to Fort William."

Niin, mihinkäs sitä sitten menisikään? Jospa kävisin kurkkaamassa Am Bodach-vuorelle menevää polkua. Kartta jäi kotiin, mutta ei sen väliä kun on kaunis ilma ja kirkas taivas, enkä aio mennä huipulle asti edes. Ensin kävelin siis West Highland Waytä isolle sillalle, ja siitä vielä muutama sata metriä eteenpäin. Siitä alkoi polku ylös mäkeen. Kinlochlevenistä ei oikein pääse mihinkään ilman että kiipeää ylös, se on niin keskellä vuoria. Vain autotie kulkee tasamaata järven rantaa pitkin, melkein.

Tämä vuoripolku oli hyvin trampattu. Kesällä polut kuluvat, kun on niin paljon Munrokeräilijöitä. Polku oli vuoroin kivinen, vuoroin mutainen, ja välillä taas puro. Maisemat paranivat joka askeleella, ja kohta sain seurakseni ei-niin-kivoja ystäviä, hirvikärpäsiä. Onneksi niitä oli vain vähän aikaa ja huppu suojasi aika hyvin. Pian pääsisin corrieen, vuorien väliseen kattilalaaksoon.

Mutta mitä? Ylhäältä corriesta kuului mölinää! Kuka siellä huutelee? Yritin tiirailla, josko joku olisi vuorihädässä, mutta en nähnyt ketään enkä mitään. Ja taas! Lehmiä? No, ei nyt sentään! Ja sitten valkeni: nythän on kauriiden kiima-aika! Jes! Pääsen näkemään kunnollisen sarvitaistelun ihan livenä! Tihensin askeliani, varovasti, etten häiritsisi esiintyjiä. Siellä ne mölisevät! Kiipesin yhä ylemmäs js ylemmäs corrieen, mutta mitään ei näkynyt. No, jos kauriit ovat tuolla rinteessä parin kilometrin päässä, ei niitä taustastaan erotakaan.

Ylitin joen, mutta sitten maisema avautui ja alkoi tuulla kylmästi, ja koska en ollut varautunut korkeisiin paikkoihin, aloin palella. Oli siis pakko heittää hyvästit kauriille ja kääntyä kotia kohti. No huomenna sitten uudestaan paremmin varustein.

Huomenna satoi, ja niin satoi kolmena seuraavanakin huomenna. Mutta sitten tuli kaunis päivä, ja lähdin paremmin varustautuneena kohti Coire  nan Laoghia, mikä tarkoittaa kauriinvasan laakso. Ja kyllä, sieltäkin kuului mölinää. Aika isosti, mutta kaukaa. Mitään ei taaskaan näkynyt, ja joen yli en viitsinyt kahlata, oli kova virtaus. Mutta koska oli kaunis päviä, päätin jatkaa matkaa kohti Sgor Eilde Beag-huippua (Pienempi kaurisemon huippu on se suomeksi), joka oli munrokorkuinen, yli 3000 jalkaa, 914 metriä.

Polku oli hyvä, no hyvä ja hyvä, kivinen ja kaita ja jyrkässä rintessä, mutta sillä lailla hyvä, ettei siltä sumussakaan helposti eksyisi. Ja aurinko paistoi. Siis ihana kävelyilma. Mutta "tunturissa tuulee" ja niin näillä Skotlannin laakeilla puuttomilla kukkuloillakin. Kylmästi, tänäkin aurinkoisena päivänä. Mutta ihana oli sammalnurmikko, joka peitti koko huipun. Sellaisen kun saisi olohuoneen matoksi (niin kuka sen pitäisi puhtaana?)! Valitettavasti huippu ei olekaan munro, koska se on samalla harjanteella toisen, korkeamman huipun kanssa. Sinne menen sitten seuraavalla kerralla. Tämä riittää hyvin tämän päivän kuntoiluksi.

Rinteessä oli mukava kivistä rakennettu tuulensuoja, joten istahdin siihen lepäilemään ja maisemia ihailemaan. Horisontissa kohosivat Glen Coen vuoret ja niiden edessä alhaalla Blackwater reservoir, josta saamme sähkömme, sekä Loch Eilde Mor ja Loch Eilde Beag, iso ja pieni kaurisemon järvi, joita yhdistää lyhkäinen joki. Vasemmalla oli Coire an Lochain ja sen takana Sgurr Eilde Mor-vuori. Kuten arvaatte, se on hiukan korkeampi kuin Sgor Eilde Beag.

Kävelin taas kauriinmölinälaakson ohi, muttei vieläkään mitään kauristaistelua näkynyt. Ehkä pitäisi muistaa ottaa kiikari mukaan Liverpoolista. Sillä ehkä näkisi vilauksen. Tai sitten pitäisi alkaa ihan oikeaksi stalkeriksi, vainuta kauriita märässä maastossa kontallaan, liikkua kissanhiljaa. Mutta kovin lähelle kauristaistelua en kyllä haluaisi mennä. Jos ne vaikka häiriintyvät ja puskevat...

Vielä kolmannenkin kerran kävin stalkaamassa, tuossa kaikkein lähimmässä corriessa, nimeltään Coire na Ba. Silloin tihkui, vedin mustan sadetakin punaisen anorakkini päälle, että olisin näkymätön, menin jopa tuulen alapuolelta, ja seisahduin vanhan lammasnavetan viereen kuuntelemaan mölinää. Nyt se oli lähempänä kuin koskaan, mutta vaikka kuinka tarkkaan katselin, mitään ei näkynyt. Mölinä taisikin kuulua metsiköstä, jossa näin keväällä kauriiden nukkuvan. Eikä puiden takaa nyt näkynyt mitään.

Oli ihmeellistä kuunella kauriiden mölinää ja katsella tyhjää taistelunäyttämöä.

Ensi syksynä otan kiikarin mukaan ja menen rohkeasti lähemmäksi.

Sain sentään kuvia kauriista! Corrie na Ban lähellä on Stalkers cottage, ja sen ympäristössä on kaurispatsas ja muutamia maalitaulukauriita. Ne eivät mölisseet, mutta eivät juosseet karkuunkaan.

Pakko oli sitten pysähtyä ottamaan kuva kotimaisemasta, kun Vanhan Rouvan Vuorelle paistoi aurinko niin hauskasti.

 Ja lopuksi pysähdyin Harmaan Tamman putoukselle ihmettelemään kiipeilijöitä. Näettekö tuon pienen punaisen pisteen ylhäällä kalliolla? Siellä oli musta ja oranssikin, ihmisiä kaikki. Aika jännä reitti!

Ihan pakko on loppukevennykseksi kertoa juttu: Menin joskus elokuva-arkistoon katsomaan Tarkovskin Stalker-elokuvaa. Sali oli täynnä ja vieressäni istui nuori mies. Kuinka ollakaan, elokuvan hidas tempo sai silmäni lupsumaan ja pääni nuokahtelemaan kohti nuoren miehen olkapäätä...-kunnes mies äkäisesti tönäisi minut pystyyn. Sen jälkeen pysyin hereillä. Ja mietin, mitä nuori mies minusta oikein ajatteli. Vaikka mitäs sillä on väliä!