perjantai 9. syyskuuta 2016

Piilopaikka

Kaikissa vanhoissa englantilaisissa kartanoissa on kiva piilopaikka. Niin meidänkin mökissä, vaikkei se olekaan kartano. Eikä kovin vanha, eikä oikeastaan edes englantilainen, kun se on Skotlanissa. Kartanoissa piilo on yleensä kirjastossa, paksujen verhojen takana oleva leveä ikkunalauta. Siellä pienet lapset istuivat salaa lukemassa kiellettyjä kirjoja. Tai piileskelivät tuhmia temppujaan katumassa. Tai muuten vaan kuuntelivat salaa vanhempien ihmisten yksityisiä keskusteluja. Kukaan ei heitä huomannut. Mikä oli minusta pienenä aika kumma asia. Ajattelin, että isot ihmiset ovat tosi tyhmiä, kun eivät tarkista verhojen taustoja, ennenkuin alkavat kertoa salaisuuksiaan. Varsinkin, kun verhot ovat paksuja ja läpinäkymättömiä. Tietysti verhojen takana istuu joku. Tai sitten lattiaan asti ulottuvan pöytäliinan alla. (Onko jossain oikeasti niin pitkiä pöytäliinoja?)

No, tällainen käsitys oli minulle varmaankin tullut kirjoista, joita ahmin, ihan missä vaan, sängyssä varmaan useimmiten. Koska meidän kodin ikkunalaudalle ei kunnolla mahtunut istumaan. Eikä ollut niitä paksuja verhoja. Eikä oikeata kirjastoa, vaikka olohuoneessa olikin monta kirjahyllyä.

Ehkä eniten piilopaikkaa muistuttava lapsuuden kodissa oli saunan pukuhuone, jossa muistan lukeneeni kirjaa saunaa lämmittäessäni. Joskus taisi päästä musta kissa kiukaan pesään, kun uppouduin kirjaani.

Mutta kukaan ei koskaan tullut kertomaan salaisuuksia lähellekään saunan pukuhuonetta. Harmi! Sekin jännitys on jäänyt kokematta tässä elämässä!

Hups! Karkasipa ajatus!

Niin, meidän pikku mökissä siis ON tällainen piilopaikka. Tosin se ei ole kirjastossa, vaan sisäportaiden yläpäässä. Paikassa, joka ei oikeastaan ole huone, vaan mutkikas lattiatila, johon portaat nousevat, ja josta pääsee kolmeen makuuhuoneeseen ja kylppäriin. Ja jossa on kaksi komeroa. Ja katossa luukku vintille.

Ja sitten on se ikkuna ja ikkunalauta. Ikkunalauta oli alunperinkin aika leveä, mutta teimme siitä koko ikkunakolon täyttävän penkin keittiön entisestä hyllystä. Sen päälle ompelin tyynyn, jotta olisi mukavampi istua siellä piilopaikassa vanhojen luittensa kanssa. Vaikka aika ohut se pehmuste on, koska muuten ei ikkunaa saisi auki. Siinä kun on erittäin epäenglantilainen sisäänpäin aukeava ikkuna.
 Verho ylettyy katosta lattiaan. Tietenkin olisi pitänyt hankkia skottiruutuinen paksu verho, mutta enpäs hankkinut, vaan ihan suomalaisen Vallilan villin metsäkuvioisen verhon. Halusin metsän sisälle mökkiin. Halusin piiloutua metsän keskelle.

Itse asiassa se on aika ahdas paikka. Polvet ulottuvat melkein suuhun, kun joutuu istumaan kippurassa, ja nikamat natisevat, jos yrittää istua polvien päällä. Mutta voi siinä jonkun aikaa oleskella. Mukavinta on vain välillä istahtaa katselemaan vuoria.

Mutta verho on niin ohut, ettei sen taakse piiloon pääse, varsinkin, kun valo tulee ulkoa. Siinä istuu kuin näyttämöllä. Sisältä katsoen verhon takana näkyvissä, ulkoa katsoen ihan näyteikkunassa. Mutta TUNTUU siltä kuin olisi piilossa. Ainakin voi KUVITELLA olevansa piilossa paksujen englantilaiskartanon kirjaston verhojen takana.

Mutta voi kuvitella myös olevansa metsän keskellä, katsella auringon nousua vuorten takaa, valon tai sumun kulkemista vuorten rinteillä, ilta-auringon leikkiä saniaisissa ja puiden latvuksissa.

Olla rauhassa.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti