Kun Kummisetä oli seitsenvuotias (vai kahdeksan?), syntyi isoveljeni, jonka sedäksi Kummisetä ei suostunut rupiamaan. Ja sitten seitsemän vuoden jälkeen synnyin minä, enkä ole kuullut kerrottavan, että hän olisi ollut vastahankaan kummiksi rupiamisessa. Hyvä! Minusta hän on aina ollut kiva kummi. Ja on vieläkin.
Vaikka tapaammekin kauhian harvoin. 15 vuotta sitten sain postissa Kummisedältä ruusun. Olin yllättynyt ja tosi iloinen. Hän muistaa minut! Lähetän nyt sitten minä puolestani hänelle ruusun. Olen sen ihan itse kasvattanut varrenpätkästä. No, se on vähän repaleinen. Otuksetkin pitävät siitä.
ONNEA, KUMMISETÄ!
Kun olin pieni, kävimme joka kesä Lehtosaaressa heinänteossa. Niiltä onnellisilta päiviltä nousee mieleeni yhä vain lisää ihania muistoja. Talo on muistoissani säilynyt tupa-kööki-kamari-muotoisena. Nukuimme isosiskon kanssa köökissä tuoksuvalla olkipatjalla. Aamulla, kun kello löi 6, pomppasin pystyyn ja juoksin navettaan. Minusta mukavin lehmä oli Tuula. Pala, minkä niminen muistaakseni oli se lehmä, jolla oli isot sarvet, oli pelottava. Melkein kuin nämä Skotlannin ylämaan lehmät. Joskus sain antaa vasikoille kurria ämpärillä. Niin, siitä tulikn mieleeni se kamala tapaus, kun me tytöt kävimme hakemassa tyhjät pänikät maitolavalta. Minun hömpän piti tietenkin voimani tunnossa yksin nostaa kurripänikkä rattaille. Mutta siinä kävikin hullusti, pänikkä osui lavan reunaan, putosi, ja kaikki kurri valui maahan. Olin ihan hirveän peloissani: mitä nyt Kummisetä sanoo? Piileskelin vinnillä tippa silmässä koko loppupäivän. Ja surin vasikoita, jotka jäivät ilman kurriannostaan. Mitä teki Kummisetä? Ei huutanut, ei torunut, ei lohduttanut. Oli ihan hiljaa. Siinä oli minulle rangaistusta tarpeeksi.
Ja sitten oli Pirkko, hevonen. Kummisetä neuvoi, kuinka sille sai antaa leipää kämmeneltä. Joskus harvoin sen selässä sai istua. Isona tyttönä pääsin sitten ajamaan pyörtänöitä haravakoneella. Pelkäsin ajavani ojaan. Mutta Pirkko osasi hommansa, eikä tarvinnut kuin istua haravakoneen satulassa ja välillä nostaa vivusta haravanpiikit ylös. Mutta eräänä päivänä sattui Pirkolle vahinko; se iski jalkansa heinäseipääseen ja sai valtavan haavan. Koskaan muulloin en ole nähnyt Kummisetää niin kiukkuisena ja hermostuneena ja huolissaan kuin silloin. Ajatelkaas, keskellä parasta heinäpoutaa hevonen tulee työkyvyttömäksi! Ei ihme, että Kummisetää suututti.
Olihan Lehtosaaressa kanojakin. Erään kerran olimme mummolassa kaksin isosiskon kanssa, muu perhe matkusteli Norjassa. Pojat olivat rakentaneet metsän reunaan havumajan, ja siellä leikimme paljain varpain. Myöhemmin päivällä, kun syötin kanoille jyviä, yksi nokkasi kipeästi sormeeni, ja samalla huomasin, että jalkani oli turvonnut huopatossun näköiseksi. Itkien juoksin kertomaan mummolle, että "kana nokkasi ja jalka turposi". Sitten oli kaikki sekavaa. Sen muistan, että minut käärittiin huopiin ja aseteltiin hevosen peräkärryyn. Sitten lähdettiin Kilpuaan sairaalaan jalkaa näyttämään. Oliko Pirkon kuskina vaija vai Kummisetä, siitä en ole varma, mutta ainakin hän vähän väliä kyseli vointiani ja lohdutteli. Tunsin itseni tärkeäksi. Olin onnellinen vaikka jalka olikin turvonnut. Käärme oli siihen iskenyt. Varmaankin havumaja oli rakennettu sen reviirille.
No, miksi nyt rupesin ikävimpiä muistoja kertomaan, kun suurin osa muistoista on ihania. Muistan lammen, jossa kasvoi vehkaa. Lammashaan katajineen, Eeronpellon reunassa kasvaneen kiipeilymännyn. Kesärannan ja Hämäränsuon. Hämäränsuo on mielestäni aivan ihana nimi. Sen lähimetsästä poimin juolukoita, joita sitten söin kahviaikaan kupista maidon kera. Muistan mansikkapaikan Ollilan tienhaarassa. Ja toisen vanhan riihen takana. Muistan kesäkukat tien pientareella, mesiangervot ja päivänkakkarat, ja savikat perunapellolla. Muistan terveellisen koivunlehtivälipalan, jota nautimme ajellessamme koivukujaa pitkin heinäkuorman päällä latoon. Kuinka heinissä telmiessämme putosin serkun tekemiltä tikapuilta selälleni lattialle ja "henki karkasi". Serkku luuli, että kuolen siihen paikkaan ja juoksi hakemaan Kummisedän apuun. Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja osasi neuvoa rauhallisesti kunnes taas pystyin hengittämään. Ja paljon, paljon muutakin muistan.
Niin monia ihania muistoja! Niin monessa mukana Kummisetä!
Kiitos niistä muistoista.
Luettiin tämä yhdessä Kummisedän kanssa saunan lämpenemistä odotellessa
VastaaPoista