Hukassa

Olin heinä-syyskuussa yli kaksi kuukautta Kinlochlevenissä. Ei pitänyt olla niin kauan, mutta aika venyi kaikenlaisten tilausten  kanssa, ja sitten lopuksi lämmitys ei lähtenyt käyntiin kun öljysäiliö oli täytettty. Senkin korjauttamisessa sitten kului viikonloppu ja muutamia arkipäiviä, ennenkuin pääsin lähtemään Etelään. Siis Wallaseyhin kotiin.

Matka kesti aamun puoli kymmenestä illan kahdeksaan. Ensin bussilla, sitten neljällä junalla. Onneksi junat pitivät aikataulunsa. Vain Wiganissa sain juosta laiturilta toiselle ehtiäkseni jatkojunaan.

Olin jo pitkään miettinyt, minkälainen viidakko siellä takapihalla odottaakaan, villiintynyt puutarha. Ja viidakko se olikin! Muuripuutarhan kohtalonköynnös oli piilottanut alleen kaiken muun kasvillisuuden, joten sen raivaaminen kesti kokonaisen aamupäivän. Kadunvarressa kasvava hopeanharmaa pensas oli valloittanut puoli kukkapenkkiä; sen raivasin kokonaan pois, koska olen jo pitkään harkinnut sitä, se kasvoi niin kamalaa vauhtia, etten pysynyt mukana tahdissa. Kun se tahtoi tukkia jalkakäytävän.. Näistä kahdessta operaatiosta saimme autolastillisen kompostijätettä kierrätyskeskukseen. Sitten oli vielä kaikenlaista muuta askaretta puutarhassa, joten viikon päivät siellä ahertelin hiki tukassa, sillä hattua ei ollut.

Mutta olipa aika outoa olla täällä Holland Roadin talossa! Ensimmäiseksi yritin paistaa kaupan valmispitsaa, mutta en oikein muistanut enää, missä kaikki tavarat ovat. Ja mitenkäs sitä hälytyskelloa käytettiinkään. Ja missäs se pitsaleikkuri on? Kaikki oli hukassa. Tunsin olevani ihan vieraassa paikassa. Se oli outo kokemus. Ja vielä järisyttävämpää oli herätä aamulla. En ollenkaan tajunnut, missä olin. Aluksi luulin olevani Skotlannissa, sitten jostain syystä sijoitin itseni Tuomaankadulle, ja sitten vasta, kovasti mietittyäni tajusin, että olenkin kotona Wallaseyssä. Ja koko ensimmäisen päivän oli jotenkin hukassa. Kauppamatka tuntui ihan oudolta. Mietin, oliko keilahallin nimikilpi todellakin aikaisemmin tuon näköinen, ja olivatko nuo talot noin raidallisia. Liverpoolin kaupunki tuntui kutistuneen kääpiöksi, kun muistelin Kinlochlevenin vuoria. Mutta taivas oli yhtä valtava kuin ennenkin! Ja meri aava.

Vähitellen totuin taas elämään tässä kaupungissa, mutta joka päivä ajattelen Skotlantia, vuoria, sumua, sadetta, aurinkoisia rinteitä. Kaipaan!

Puutarha alkaa vähitellen vaipua talviuneen, ja nyt on oikea aika jakaa rehottavia kasveja. Niistä saan hieman alkua Kinlochlevenin puutarhaan. Monta ruukullista on jo kasvikaapissa odottamassa kuljetusta. Toivottavasti ei tule talvi, ennenkuin saan ne siirretyksi! Ainakin ilma siellä on toistaiseksi ollut melkein yhtä lämmin kuin täällä.

Jotenkin olen nyt ihan hukassa Wallaseyn ja Kinlochlevenin välillä. Kummassakin viihdyn kyllä, mutta toisessa paikassa olisi myös kiva olla. Hermostuttavaa. Niinpä olen uponnut kolmanteen maailmaan, josta pidän: kirjoihin. Niissä kun seikkailee, ei kaipaa muualle.

Mutta nyt, tällä viikolla, kun Arto matkustaa Montrealiin, aion lähteä Skotlantiin. Olen tilannut sinne kaksi tonnia multaa ja kottikärryt. Ei taida tulla aika pitkäksi.

Tämä auringonnousu on elokuun puolivälistä. Saa nähdä, mistä kohdasta vuorien takaa aurinko nyt pilkistää aamulla. Vai näkyykö sitä enää ollenkaan...