Auringon kultaa, kuun hopeaa

Junamatka Glasgowsta Fort Williamiin on upea. Siis sen jälkeen kun on päästy esikaupungeista Glyde-joen varteen. Siinä maisema on vielä tasaista, mutta vähitellen noustaan ylemmäs, päästään Loch Longin varrelle, jossa on jo selviä kukkuloita, ja sitten Loch Lomondille, jonka loppupäässä (vai onko se alkupää?) jo voi sanoa oikean Highlandin alkavan. Vuoret ovat upeita, ja nyt kun näin ne ensimmäistä kertaa syksyllä, olin pökertyä kun pidättelin hengitystäni ihastuksesta! Kaikkialla oli kirkkaan oranssia. Istuin nenä ikkunassa ja tuijotin. Ja sitten aurinko ilmestyi esiin pilven takaa, ja maisema alkoi hehkua kuin...-en tiedä mikä, niin vahvan kultaisena kuin tulen oranssein oranssi.
Junan ikkuna oli likainen eivätkä kuvat onnistuneet hyvin.

Ajattelin aurinkoa. Miten onnellisia saamme olla kun se on olemassa...-no niin. eipä meitä ilman sitä olisikaan! En ollenkaan ihmettele, että sitä on palvottu jumalana. Paitsi että se kultaa syksyiset saraikot ja heinikot ja koivikot, se värittää järvet sinisiksi, kalliot kimalteleviksi, niityt vihreiksi ja kukallisiksi.

Mutta näin syksyllä täällä Skotlannin ylämaassa uppoan kultaan.

Heräsin yöllä. Istahdin piilopaikkaan katsomaan, miltä ulkona näyttää. Taivaalla tuikkivat tähdet, kuunsirppi loisti pilvien lomassa ja hopeoi niiden reunat hohtaviksi. Tuosta ei saa kuvaa, ajattelin, ja päätin nauttia aidosta näkymästä niin kauan kuin mahdollista. Ajatukseni kiertelivät, ja sitten välähdyksenä tuli mieleeni, että tuohan on sitä samaa valoa, joka muutti vuoret kullaksi! Sama aurinko loistaa yöllä, valo vaan heijastuu kuun pinnalta muuttaen pilvet hopeaksi.

Miten rakastankaan aurinkoa!