Paitsi jos on kova tuuli. Toissa viikolla tuuli oli hirmuinen ja lautta ei kulkenut, joten jännitimme kovasti, päsisimmekö saarelle lauantaina. Onneksi on puhelimessa tällainen appi, joka kertoo, kulkeeko lautta ja milloin. Sekään ei nimittäin tapahdu aina ihan aikataulun mukaisesti, sillä laskuveden aikaan lähtöaikoja rukataan eteen- tai taaksepäin, miten kulloinkin parhaalta tuntuu.
Meillä kävi tuuri: lautta kulki sekä saarelle että sieltä pois ihan ajallaan. Ei ollut isoja aaltoja edes. Lauantaiaamuna klo 8.00 olimme ainoat matkustajat, postiauton lisäksi. Pääsimme mukavasti perille.
Lauttalaiturin, -tai siis luiskan, jolle lautta purkaa lastinsa, autot ja ihmiset- ympärillä on parinkymmenen ihanan valkoiseksi rapatun talon yhdyskunta. Loput saaren 192 vakituisesta asukkaasta asuvat samanlaisissa kauniissa mökeissä ympäri saarta siroteltuina. No, oli siellä muutama harmaa kivitalokin.
Saaren päästä päähän, tai siis melkein, ei ihan eteläisimpään päähän asti, kulkee yksikaistainen autotie. Saaren keskiosa on jännästi laitoja matalammalla, tie kulkee niinkuin pitkässä laaksossa pitkän matkaa. Sille tielle nousimme satamasta.
Kaukaa mereltä katsottuna saari näyttää aika karulta, puita on vain notkoissa ja lahtien rannoilla. Ja talojen ympärillä. Notkomaisessa keskustassa sitten onkin puita ja lintuja, ja kesällä varmaan kukkiakin vaikka kuinka, siltä vaikutti.
Maasto on hauskan näköistä, jotenkin myllerrettyä, pikkuisia kiviläjän näköisiä, heinällä peitettyjä kukkuloita joka puolella, jossain vähän isompia lampailla peitettyjä mäkiä, korkein kohta on 127m merenpinnasta. Sinne emme kiivenneet, vaan käännyimme päätietä kohti pohjoista, tai siis koillista. Ihan siinä lähellä oli tosi hauskan näköinen mökki.
Ulkoapäin se näytti aika hyväkuntoiselta, tosin ikkunapuitteet olivat vähän mädäntyneet. Etelänpuoleinen seinä oli vähän epäilyttävän tuntuinen, valkoisella maalilla paikatun oloinen.
Naputtelimme avainkoteloon tunnusluvun, otimme avaimen ja avasimme oven.
Kylmää ja vähän mädän tuoksuista. Riisuimme kengät ja varpaat alkoivat palella kylmällä lattialla. Mökin toisessa päässä oli olohuone,
toisessa makuuhuone ja kylpyhuone.
Keskellä oli pihan puolella puoliksi avoin keittiö, kadun puolella halli tai sali, tai jotain, jota voisi käyttää ruokailutilana. Keittiöstä pääsi "konservatorioon", lasikuistille, ja siitä pihalle.
Tosi kodikkaan tuntuinen talo. Yläkerrassa oli vielä kaksi pientä makuuhuonetta. Kuljeskelimme ympäriinsä, katselimme, haistelimme, tunnustelimme. Katosta tippui vettä ikkunalaudalle. Kynsi painui syvälle ikkunankarmiin. Eteläpäädyn seinä tuntui kostealta. Ehkä kaiken voisi korjata. Oli niin kiva mökki.
Piha oli upea: puro ja kaksi lampea. Kaikkialla sammalta. Pihaa ympäröivät pienet puut ja pensaat. Lammelle johti kivilaattapolku. Mutta hups, astuin harhaan ja kenkä upposi sammaleeseen nilkkaa myöten. Märkää! Koko piha oli litimärkä, paitsi ihan talon vierestä. Tie oli pihaa korkeammalla, ja maa ilmeisesti oli painunut, romahtanut alas. Myös konservatorion toisella puolella maa oli märkää, ja mitä alemmas, kauemmas tiestä mentiin, sitä märemmäksi piha tuli ja lopulta muuttui ihan märäksi kosteikoksi. Huh! Valuisikohan talo pikkuhiljaa veteen...? Voih! Olin jo ehtinyt suunnitella kauniin japanilaisen puutarhan lampien ja puron ympärille. Mutta ei kai me voida viettää eläkepäiviä uppoavassa talossa? Ei! Pieniä miinuksia on enemmän kuin isoja plussia. Harmillista.
Koska seuraavan lautan lähtöön oli 2 tuntia aikaa, kuljimme tietä eteenpäin. Vähän matkan päässä oli "kylätalo", sitten posti/kauppa. Vielä ehdimme nähdä historiallisen museon kahvilan (joka oli suljettu talveksi). Ja tosi upeita maisemia, skotlantilaisia vuoria joka puolella. Ben Nevis, Brittein saarten korkein huippu suoraan pohjoisessa.
Linnut lauloivat, melkein satoi, oikein kotoisa olo oli siellä verkkaisesti kuljeskella. Käännyimme takaisin, söimme eväät lauttasataman odotustilassa ja seilasimme pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti