Aber

Ihan ensimmäistä kertaa kävimme Walesissa vuonna 2011. Olin monesta paikasta lukenut, että Walesin vuoret ovat vaarallisia ja kamalia kiivetä, niin että ei sinne ihan aloittelijan kannata mennä toilailemaan. Niinpä valitsin ensimmäiseksi lyhyen polun, joka ei mennyt kovin korkealle vuorille, mutta vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta. Se polku vei Aberin putouksille. Olin mietiskellyt sitä paikkaa jo useampaan otteeseen tänä talvena, en oikeastaan muistanut siitä muuta kuin että se oli ihmeellinen, satumainen, lumottu. Outoa kyllä, minkäännäköisiä kuvia ei mieleeni noussut.

Sitten, lauantaiaamuna, kun Arto kysyi, että minne tänään mennään kävelemään, sanoin:"sinne putoukselle, jossa kävimme ensikertaa Walesissa käydessämme!". Tein sitten eväät, pakkasin repun, ja lähdimme matkaan.

Kylän nimi on Abergwyngregyn, nimi on pitkä mutta kylä pieni. Ei siinä ole varmasti viittäkymmentä taloa, ja kadut ovat niin kapeita, että kaksi autoa hädin tuskin pääsee ohittamaan toisensa. Ja kun jatkoimme vuorille päin, tie kapeni entisestään, eikä siinä voi ohittaa ollenkaan ilman ohituspaikkoja. Joita ei ole. Jossain joku kapea levennys. Mutta eipä ollut hurjan paljon liikennettäkään. Vasta parkkipaikalla näimme ensimmäiset autot.

Nyt muistin paikan: joki, silta, portti polulle. Joki oli tulvinut polulle, korkea maavalli oli rakennettu pitämään vettä kurissa.Polku meni joen yli. Sillankaiteella kasvoi kääpää ja sammalta.

Kun kuljimme eteenpäin hämäriä muistikuvia alkoi nousta mieleeni jostain aivojen pimeistä loukoista. Kuten tämmöinen liuskekivistä tehty aita.

 Hämärästi olin muistavinani tämän kivenjärkäleen, jonka päällä ehkä seisoin katsomassa kaukana kohisevaa putousta. Mutta mielestäni maisema oli aivan liian avoin. Muistelin sen olevan metsäisempää.

 Putous oli kaunis. Harsomaisena se suhisi kallion vierellä. Ihan lähelle ei päässyt, oli louhikkoista ja suuret lammikot louhikossa.Ihana, lumottu se paikka oli, kuten muistelinkin.

 

Hassua, mutta muistissani putous oli aivan erilainen, kävelimme muka sen alitse että voimme jatkaa matkaa. Mutta ei tuon alitse voinut kävelllä. Joku toinen putous oli varastanut Aberin paikan muistissani.

Jatkoimme matkaa, laakson perukassa oli toinenkin putous, mutta se oli pienempi, ylempänä. Katselimme sitä vain kaukaa. Siitä ei ole edes kuvaa, niin oli Aberin putous mieleni vallannut.

Kuljimme laakson toista reunaa takaisin kylää kohti. Tällainen oli laakso talviväreissään:

Oikeastaan värit olivat kirkkaammat, huikaisevat. Ainakin minun silmissäni. Mikään ei ole niin kaunista kuin kaikki Englannin nummien ja laaksojen ja huippujen ruskeat talvivärisävyt. Saniainen ja kanerva ja heinät.

Koska matka jäi aika lyhyeksi, päätimme kiertää mäen reunoja pitkin hiukan itää kohti ja sitten takaisin alakautta. Oli kylmä tuuli, melkein pakkasta. Maisema oli upea, Angleseyn saari ja Menain salmi, rinteillä pulleavatsaisia lammasrouvia. Mutta moottoritien meteli pilasi nautinnon. Sen muistin edelliseltä kerralta. Samoin kuin sen, että piti ajaa moottoritien ali, että pääsi moottoritielle. Kaikkea sitä mieleen jääkin!