Eilen

Eilen olin jo melkein parantunut flunssastani, mutta en kuitenkaan jaksanut lähteä maaseutukävelylle, vaikka mieli olisi tehnyt. Selasin Cornerhousen sivustoa, ja sieltä löytyikin elokuva, jonka halusin nähdä: Almodovarin The Skin I Live In. Siispä tramilla kaupunkiin ja Oxford Streetille. Olenkohan jo kertonut Cornerhousesta? Se on taidenäyttelytila-kahvila-ravintola-elokuvateatteri. Ja on siinä alakerrassa kirjamyymäläkin, taidekirjoja ja elokuvakirjoja enimmäkseen, sitten on kortteja ja pikkusälää. Elokuvateattereissa (niitä on numerot 2 ja 3, en ole nähnyt ykköstä missään!) esitetään viikottain jokunen vanha klassikko, ja sen lisäksi monia uusia ei-hollywood-elokuvia.Kesällä oli pohjoismaisten filmien sarja, mutta niistä en ehtinyt nähdä kuin yhden, norjalaisen Trollhunterin, se oli hauska nykyaikaan siirretty peikkoseikkailu. Jännä sekoitus tarua ja totta. Kannattaa ihan huvin vuoksi katsoa, jos sitä jossain esitetään. Tilata vaikka Orioniin! Nyt Cornerhousessa on meneillään Aasia-triennaali, ainakin pari elokuvaa tuntui mielenkiintoiselta, mutta päätin kuitenkin mennä nyt katsomaan tämän Almodovarin, koska sitä esitettiin viimeistä kertaa.

Mutta kun olin ostanut lipun, oli vielä melkein puoli tuntia elokuvan alkuun.Siispä menin yläkerran näyttelytiloihin. Siellä oli ensimmäistä päivää esillä pakistanilaisen Rashid Ranan näyttely Everything Is Happening At Once. Taideteokset oli tehty valokuvilla, tai siis digitaalikuvilla tietty, tietokoneella, niinkuin tilkkutäkki, liitetty eri sävyisiä- ja värisiä kuvia yhteen, niin että saatiin uusi, suuri kuva. Ensimmäisessä salissa oli näin rakennettu valtava kaatopaikka. Se oli kaukaa katsottuna hauska, iloisen kirjava taulu. Läheltä katsottuna näki, mitä kaikkea ihmiset dumppaavat jäteastiaansa. Toinen oli kuva isosta rakennuksesta, joka oli tehty samasta rakennuksesta päivän eri hetkinä otetuista kuvista.
Toisen salin teokset olivat dramaattisempia: esim. Punainen Matto oli kuva persialaisesta, punasävyisestä matosta, se oli todella kaunis. Mutta läheltä katsoen aika yököttävä: pikkukuvat olivat teurastamosta, ja punainen väri mattoon saatiin teurastettujen eläinten verestä... toinen järkytys oli pienistä alastomien naisten kuvista tehty kokonaisuus, joka esitti kuutta burqahunnutettua naista. Olipa kontrastia kerrakseen!
Ylimmän kerroksen salissa oli jännä iso metallinen kolmiopalikka, tai kakunviipaleen muotoinen se kai paremminkin oli, siinä oli niinkuin siipiä, joiden toinen puoli oli peiliä, ja niistä heijastuivat niiden takana olevat kaupunkikuvat niin että esiin tuli iso kuva Lahoresta. Jos katsoi palikkaa sen kärjestä, ei näkynyt mitään kuvaa, mutta sivusta tuli Lahore näkyviin. Ja ihan läheltä näki pikkuiset kuvat siipien välistä. Sitten oli vielä tilkkutäkkitauluja, jotka oli koottu kauppojen liikekylteistä ja mainoksista otetuista kuvista. Kaikkea kummaa!

Ja sitten se elokuva! Enpä taida kuitenkaan kertoa sen juonta sen tarkemmin, en halua pilata kokemustanne, jos joskus pääsette katsomaan tämän upean leffan. Se kertoi tulevaisuudesta, ei kovin kaukaisesta, ja miehestä, joka oli keksinyt uudenlaisen ihon. Mutta se olikin vain elokuvan kehys, tai sanoisinko iho, jonka sisällä tapahtui hurjia asioita. Juuri sellainen leffa josta pidän: paljon järkytyksiä ja uusia asioita mietittäväksi. Ja yksittäiset kuvat niin tarkoin harkittuja, pelkistettyjä, kauniita, niinkuin Almodovarilla on, niin että järkytys ei tunnu niin järkyttävältä, koska se on niin kaunis. Katsokaa tämäkin, jos kaipaatte Suurta Elämystä.
Mutta yhtä en ymmärtänyt: miksi suurin osa yleisöstä nauroi elokuvan loputtua? Oliko se helpotuksen huokauksen korvike vai mitä? En ollenkaan tajunnut. Hulluja nuo englantilaiset!