Sinne lähdettiin. Valitettavasti siellä juuri sattui olemaan häät, niin että emme päässeet sisälle. Lähdimme siis kiertämään puutarhaa. Siinä talon ympärillä oli muinoin ollut vallihauta, nyt se oli kuivillaan, ja sinne alas oli rakennettu kukkapenkkejä, 1800-luvulla ne oli tehty, ja nyt niitä ylläpidettiin National Trustin kolmen puutarhurin voimin. Oli nurmikkoakin, tietysti, ja ruusutarha vanhassa "yksityispuutarhassa", sinne pääsivät asukkaat suoraan Suuresta Salista. Kartanoon pääsi vallihaudan yli siltaa pitkin, sen alitse pääsi pienestä tunnelista Stream Gardeniin, puutarhaan, jossa kasvaa viime vuosisadan muotikasveja ja märän paikan kasveja, koska alue oli vielä 1800-luvulla lammikkona, ja on märkä paikka.
Mutta puutarha oli pian katsottu, ja koska tihkusade alkoi loppua, livahdimme pienestä portista metsän puolelle. Siellä oli ihan metsäpolku pupuineen ja kurreineen ja lehtipuineen. Meren puolella oli korkea maavalli, joten päättelimme, että tämä ei voi olla se kovasti mainostettu näköalapolku. Löysimme sitten kohta senkin polun alkupään, se oli oikein pylväillä opastettu, sorapolku, joka kiersi kartanon maita sillä maavallilla, ja siitä oli kyllä laajat näkymät, mutta kauniiksi niitä ei missään nimessä voinut sanoa. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että oli niin pilvistä, että Walesin vuoria ei näkynyt, vaan lahden, siis Mersey-joen leveän kohdan toisella puolella, Walesin rannalla, oli ties miten paljon voimaloita ja tehtaita, ja tällä rannalla oli Liverpoolin lentokenttä. Huh, miten pahaa ääntä koneet pitivät noustessaan! Muuten, lentokenttä sijaitsi kartanon entisillä mailla, ja sen ensimmäinen terminaalirakennus oli joku Speke Hallin farmin rakennus! Mutta oli siellä sitten pari hauskan näköistä ankkalampea, tosin rappeutumaan päästettyjä, kurapolkuisia, kaatuneita puita ja oksia piti kierrellä.
Siinä siis olivat ne polut, eipä niitä paljon ollutkaan. Jokohan häät olisivat lopussa? Kolme upeaa vanhaa, valkoisin nauhoin koristeltua autoa seisoi vielä sillan kupeessa, mutta lipunmyyntipaikasta selvisi, että taloon pääsee tunnin päästä. Siispä tässä välissä käymme syömässä! Hyvää ruokaa siinä piharakennuksen ravintolassa olikin, vuohenjuusto-kesäkurpitsapiirakkaa ja salaattia ja kahvia. Sitten tutkittiin matkamuistokauppa ja kasvialennusmyynti, joulukortteja ja kolme kasvia, 1 punta/kpl, lähti mukaan. Ja sitten taloon!
Sinne mentiin pienestä kissanluukusta...-tai siis suuresta...-tai siis kumartuen ja ovenkamanaa ja kynnystä varoen pienestä ihmistenluukusta, koska isoa ovea ei aukaistu jostain syystä. Ensin oli jonkinlainen läpikulkutilahuone, sen läpi pääsi sisäpihalle. Se oli söpö, mukulakivetty, ja siellä kasvoi kaksi ikivanhaa marjakuusta, Adam ja Eve nimeltään. Siellä oli myös lähde, niin kuin olisi ollut katukaivo, ristikon alla. Entisen pääoven vieressä, ylhäällä ikkunan kehyksiin piilotettuna oli pieni reikä, josta palvelija voi kuunnella salaa, mitä sisään pyrkijät puhelivat. Että uskaltaako niitä päästää sisälle, vai olivatko tulleet tarkistamaan, piileskelikö tässä talossa pappi. Hyvinkin saattoi piileskellä, sillä talon ensimmäiset asukkaat olivat katolisia, eikä sellaisia siihen maailmanaikaan katsottu hyvällä silmällä, varsinkaan pappeja. Ja niitä varten kartanoihin rakennettiin salakammioita, tässäkin oli semmoinen, sinne pääsee yhden makuuhuoneen komerosta kapeita tikkaita pitkin. Ja sinisessä makuuhuoneessa oli salakatselureikä, josta peilin avulla näki, ennenvanhaan, ei nyt enää kovin hyvin, vallihaudan yli portin ja sillan toiselle puolelle. Makuuhuoneita talossa on kaikkiaan 19, joten kenties siellä oli muutakin salaista. Me pääsimme vain kolmeen makkariin.
Alakerrassa oli käytävä sisäpihan puolella, sinne oli ikkunat, kivan näköistä. Paitsi että palvelijoiden puolella taloa ikkunat olivat niin korkealla, ettei sieltä näkynyt eikä nähnyt, mitä muissa huoneissa ja pihalla tapahtui. Vanhin huone oli Great Hall, iso sali siis, josssa oli iso takka ja paneloidut seinät, siinä tilassa niitä häitä pidetään. Minusta se oli talon ankein paikka. Muualla oli ihan kotoista. Tummaa panelia ja aitoja William Morris-tapetteja (se on kovin hienoa, ja aika kauniita kuvioita niissä olikin). Kirjasto olisi varmaan kovin mukava paikka istuskella, kello raksutti, mukavia tuoleja. Vaikka kirjoja oli aika vähän kyllä. Mutta kyllä niissä olisi riittänyt lukemista koko loppuelämäksi. Pieni ruokasali ei ollut kyllä ihan pieni, mutta pienempi kuin iso sali, jossa aiemmin oli syöty. Sen vieressä oli biljardisali, jonka tilalla ennemmin oli keittiö. Se oli lähellä ruokasalia siksi, että herrat vaivattomasti pääsisivät mahat pullollaan pelaamaan. Keltainen sali, jonne naiset vetäytyivät ruuan jälkeen, oli vähän kauempana. Mitäs siellä vielä olikaan? Niin, keittiö. Se oli viktoriaanisessa kunnossa, paitsi että suuren uunin tilalla on nykyään iso valurautaliesi. Kaikennäköistä hauskaa keittiökamaa siellä oli, mm.hienoja hyytelövuokia. Ja siellä oli kolme vesihanaa: kolmannesta tuli sadevettä, jota tarvittiin kaikkiin hellävaraisiin juttuihin.
Kaikenkaikkiaan oikein viehättävä talo. Sinne voisin heti paikalla muuttaa asumaan. Jospa se vielä maksaisi sen 73 500, jolla liverpoolilainen kauppias Richard Watts osti sen vuonna 1795. Tai voisi maksaa vielä vähän vähemmän, koska tilan maat on myyty jo pois! Hehe!
Tästä osoitteesta löytyy vähän sisäkuvia talosta. Ja muuta tarkempaa tietoa löytyy siitä ympäriltä.
http://www.nationaltrust.org.uk/main/w-vh/w-visits/w-findaplace/w-spekehall/w-spekehall-gallery.htm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti