Viikko tai pari sitten kuljimme West Highland Waytä pitkin Tymdrumista Crianlarichin paikkeille ja takaisin samaa reittiä. Etukäteen tuntui, ettei se kovin kummoinen polku varmaan ole, mutta arvelimme ihan väärin. Polku oli kaunis ja mielenkiintoinen.
Jostain oli jäänyt mieleeni, että matka olisi 8 km yhteen suuntaan, eli sen helposti ehtisi kävellä edestakaisin päivänvalon aikana. Mutta kun astuimme ulos lämpöisestä autosta, ilma tuntui ihan kamalan kylmältä. "Ei täällä tarkene niin pitkään kävellä", kävi mielessä, mutta kyllähän sen sitten muisti, että kävellessä veri alkaa taas kiertää ja lämpöä riittää koko päivän pikkupakkaseen. Siis matkaan!
Kuljimme ensin hiljaisen kylän halki, vain muutama ihminen oli uskaltautunut ulos. Kylä on hyvin pieni, mutta ehdimme jo lämmetä ennenkuin pääsimme community woodlandiin, ehkä se suomeksi olisi kylän hoitometsä. Sinne on tehty kivoja polkuja kanervanummen ja pienten puiden keskelle. Keskellä aluetta virtaa puro, joka yhtyy toiseen puroon ja muuttuu Fillan-joeksi. Se on antanut nimensä Strath Fillanille, Fillan-joen laaksolle. Laaksossa kulkee myös kaksi junanrataa, toinen Fort Williamiin, toinen Obaniin, sekä A82-tie, joka on läntisen Highlandin päätie. Mutta näin talvella, varsinkin pakkasen aikaan kun on liukasta, tiellä ei ole paljon liikennettä. Ei turistiautojonoja. Siksipä meidän kulkemamme polku olikin hyvin rauhallinen, emme nähneet edes opastaulussa mainittuja lintuja ja eläimiä. Mutta kanervikko oli upea, ja päätimme tulla tälle polulle uudestaan kun se kukkii.
Saavuimme pienen lammen rantaan. Siihen oli pystytetty opastaulu, jossa kerrottiin, että Dalrighin taistelun hävittyään Robert de Brucen armeijan miehet heittivät aseensa tähän lampeen. Onkos kuultu tyhmempää! Hyvät aseet haaskioon, Robertin hieno Claymore-miekkakin!
Tässä se on kiveen ikuistettuna. Armeija sitten vetäytyi haavojaan nuolemaan, ja seuraava taistelu olikin voitollinen. Mutta oikeasti mitään aseidenhylkäystä ei luultavasti ole tapahtunut, ainakin tämä lampi on väärä asekätkö, se on metallinpaljastimella tutkittu, niinkuin muutkin läheiset lammet. Hassuja nuo legendat...
Mutta lampi oli kauniisti jäätymäisillään. Hauskasti jäätyneitä olivat polun lätäkötkin:
Ihan kuin korkeuskäyrät kartalla. Onneksi meidän polku ei kulkenut noin jyrkässä maastossa!
Vähän matkaa tätä isompaa polkua pitkin kuljettuamme saavuimme purolle. Onneksi siihen oli rakennettu silta, sillä kahlaamossa vesi virtasi kylmän ja ilkeän nköisenä, eivätkä jäiset stepping stonet houkutelleet hyppelemään niitä pitkin. Virta sillan alla oli upea!
Ei sitä tästä kuvasta oikein tajua. Kun kallio on niin kirjavaa, hiidenkirnut jäävät näkymättömiin.
Sitten saavuimme sille taistelupaikalle, Dalrighin niitylle, jossa Robert de Bruce hävisi MacDougallin väijytystaistelun. Siinä oli muistokivessä vuosiluku 1306, ja aloin miettiä, mitä Suomessa niihin aikoihin tapahtui: 1323 Pähkinäsaaren rauha. Melkein ainoa vuosiluku, jonka muistan! Mutta eihän Suomi silloin ollut Suomi. Eikä Venäjäkään Venäjä vaan Novgorod! Mutta Ruotsi oli Sweden. Välillä on kivaa suhteuttaa tapahtumia muissa maissa samaan aikaan tapahtuneisiin asioihin.
Tässä se niitty on. Ja opastaulu, jota Arto kuvaa, jotta kotonakin vielä muistaisi, mitä siinä paikassa joskus muinoin tapahtui.
Jatkoimme matkaa Fillan-joen vartta pitkin. Laakso on aika leveä, ja lumihuippuiset vuoret kaukaisuudessa antoivat hienot lavasteet retkellemme.
Alitimme A 82-tien, ja sitten huomasimme tienviitan:
Tietenkin poikkesimme sitä katsomaan. Se olikin joessa oleva syvempi ja leveämpi kohta, jonka kuvassa vasemmalla oleva niemeke jakaa kahteen osaan. Toinen oli miesten puoli, toinen naisten puoli, kertoo opastaulu. Tarinan mukaan joen rannalla on muinoin ollut St. Fillanin kappeli, ja siksi joen vesi muuttui pyhäksi, sillä oli parantavia voimia, varsinkin mielenterveydellisiä ongelmia joessa käynti helpotti. Miehet pulikoivat omalla puolellaan, naiset omallaan.
St. Fillan, tai joku muu pyhä henkilö kilisytteli kelloa ja teki varmaan muutakin ihmeellistä. Sitä opastaulu ei kerro.
Seuraava ihmettelyn aihe retkellämme oli Auchtertyre Farm, jonka läpi West Highland Way kulkee. Se oli panostanut majoitukseen: ainakin 20 puolipyöreää mökkiä seisoi niityllä ja mäen rinteellä. Tämä oli niistä hassuin.
Siinä oli myös kaikenlaista puuhastelujuttua, leirialue ja kauppa ja leikkipaikka lapsille.
Ja tienviittoja erilaisiin kohteisiin, vuorelle, joelle ja putoukselle. Ja mehän tietysti seurasimme putous-tienviittaa, eihän sinne ollut kuin vajaa kilometri.
Se oli tosi upea putous, mutta vaikeasti kuvattava. Se kutistui kuvassa ja menetti muotonsa. Mutta piknikpöydästä oli kaunis maisema:
No, ainakin valo oli oikein kaunis ja paikka tunnelmallinen. Istuimme siinä vähän aikaa lepäilemässä.
Mutta matka jatkui. Auchtertyren farmilla kasvatetaan lampaita, skotlantilaisia mustapäitä.
Ne käänsivät meille selkänsä, kun osoittelimme niitä kameroillamme. Mutta vuoretkin olivat kuvauksellisia.
Siellä myös suojeltiin ja restauroitiin vuorten rinteiden turvesoita. Siellä kasvaa tällaisia ihmeitä:
Kuljimme lammaslaidunten halki kohti Kirktonin farmia. Nimestä voi jo päätellä, että jossain on kirkko, tai ainakin ollut, niinkuin tässä St. Fillanin luostarin rauniot.
Ja tässä kuva itse St. Fillanista, vaikka kuka tietää, minkä näköinen hän oli, eläessään 1300 vuotta sitten. Siinä on myös hänen kilikellonsa.
Ihan farmin rakennusten vieressä kukkkulalla oli myös vanha hautausmaa.
Siellä, nykyaikaisten hautojen keskellä on 700-luvulta peräisin olevia hautakiviä, suojassa turpeen alla.
Oikealla olevassa kivessä on St. Fillanin parantava, loistava käsi. Niin oletetaan.
Näitä ihmeellisiä asioita miettien jatkoimme matkaa läpi lehmälaitumen ja hevoshaan, yli joen ja ali tien ja hienon rautatieviaduktin upeaan peikkometsään.
jossa polut olivat oransseja,
sammaleet marjapuuronpunaisia,
ja purojen uomat hopeisia.
Oli niin autuasta kävellä siellä metsässä. Mutta jotenkin alkoi tuntua, että 8km oli jo täyttynyt, eikä Crianlarichin polunhaaraa vielä näkynyt. Tarkistimme askelmittarista: jo 10km oltiin kävelty. Ja kello näytti takaisinkääntymisen aikaa. Kun sitten tulimme Herive Burn-puron syvään rotkoon, päätimme evästellä ja marssia takaisin Tyndrumiin. Istahdimme sammaleiselle töyräälle lounaalle, ja hyvältähän se maistui, kahvi ja voileipä.
Paluumatkalla jäätynyt kännykkäni suli sen verran, että sain jäähyväiskuvan hienosti poseeraavasta Mustapäästä:
Saavuimme pienen lammen rantaan. Siihen oli pystytetty opastaulu, jossa kerrottiin, että Dalrighin taistelun hävittyään Robert de Brucen armeijan miehet heittivät aseensa tähän lampeen. Onkos kuultu tyhmempää! Hyvät aseet haaskioon, Robertin hieno Claymore-miekkakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti