Mullan kärräystä seuraavana aamuna olo oli niin sanotusti Jäykähkö. Niinkuin vanha vänkyräinen mummeli kompuroin portaat alas aamukahville. Miten voikin niin jäykistyä...-Nyt täytyy lähteä verryttelykävelylle!Mutta ei kauhean rasittavalle...-ehkä voisin käydä katsomassa Leven-joen koskea! Se oli meidän ensimmäisiä ihastuksiamme, koski joka jakautuu kahdeksi (tai kolmeksi tai neljäksi, riippuen joen vesimäärästä!) ja väliin jää saari, ja idästä sekaan liittyy toinen joki. Ja kaiken keskellä on hypeltäviä kalloita. Tai siis varovasti käveltäviä, jos ei halua joutua pudotessaan virran viemäksi.
Oikeastaan se paikka ei enää näytä ollenkaan niin upealta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä olemme nähneet liikaa hienoja paikkoja, tai sitten ensimmäisellä kerralla oli juuri oikea määrä vettä kohisemassa. Veden ääni kuuluu sopivassa polun kohdassa jo parin kilometrin päähän. Tai no, onhan siinä joessa koko matkan ajan koskia ja putouksia, mutta niitä ei oikein puilta ja jyrkältä rinteeltä näe. Ja yhtäkkiä onkin siinä oikealla sitten se kallioinen vesipuisto! Se oli kyllä Ooh ja Aah ensimmäisellä kerralla!
Ihmeekseni huomasin jäykkien lihasteni jo vetreytyneen, niin että uskalsin kivuta kallioille rymyämään. Ja siellä oli se kaunis vesitaidenäyttely esillä!
En koskaan saa tarpeekseni vedestä, sen miljoonista ulkonäöistä ja yhtä monista musiikeista. Pienikin kuralätäkkö voi yhtäkkiä muuttua siniseksi taivaaksi, ja mitätön vuoripuro laulella ihania säveliä.
Vaikka täksi päiväksi luvattiin sadetta, aamulla aurinko pilkisteli pilvien takaa silloin tällöin.
Taivaan sini ja värikkäät kalliot veden alla. Joskus tuntuu, että lammessa tai lätäkössä on toinen maailma, ihmeellinen, uusi, tuntematon, seikkailtava.
Valot ja varjot, kallion värit, levät: kameran silmällä ne ovat erilaisia kuin ihmissilmällä katsottuna. En näe kaikkea, tai sitten näen vain, mitä oletan näkeväni, ennenkuin olen ottanut kuvan ja nähnyt tarkemmin. Varsinkin nuo varjot jäävät helposti näkemättä.
Taidenäyttelyn jälkeen päätin jatkaa kävelyä ylävirtaan seuraavalle putouspaikalle. Siinä on vierivieressä...-kuinka monta niitä olikaan, ei ehkä ihan kymmentä- putousta, ei kauhean korkeita, mutta kauniita ja laulavaisia.
Tässä kolmihaarainen putous ja kolmihaarainen kallio. Laskeuduin ihan niin alas kallioille kuin vain pääsin, ja jouduin putousten valloittamaksi. Kuuntelin ja katselin, enkä ollut päästä irti. Mieleeni tuli Gullfoss Islannissa, joka toki on hirveän paljon suurempi. Mutta tunne oli yhtälailla lumoava.
Kipusin sitten alas kallioille, joita pitkin vesi valui. Sielläkin oli taidenäyttely:
Miten voi oranssi olla niin vaaleanpunainen, että ei näytä omituiselta pinkin vieressä?
Miten pieneen kallionkoloon mahtuu hiekkamyrskymaisema?
Mihin salaisuuksien ihmemaahan nämä sumuiset portaat mahtavat johtaa?
Tämän kalliokaaren läpi näkyy jyrkkä kallioseinämä, jonka sumu aikoo peittää...-voi jospa siihenkin maailmaan voisi astua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti