Sumu

Aamulla , viime viikolla, halusin lähteä ylös vuorille. Valitettavasti oli aivan sumuista, enkä minä lähde vieraille vuorille pumpulisumussa. Sillä en kuitenkaan ole näiden vuorien kanssa niin tuttu, että osaisin kulkea niillä silmät sumussa, vaikka aika hyvin jo niiden ympäristön tunnenkin.

Päätin kuitenkin lähteä ylös, puoliväliin vuorten huipuista, korkeintaan viiteensataan metriin. Katsotaan nyt miltä ylhäällä näyttää. Jos tuntuu liian sumuiselta, pysyn tiellä. Siltä ei voi eksyä eikä pudota rotkoon.

Oli lämmintä ja Yläpolun ylämäessä tuli hiki. Päätin nimittäin kiivetä tielle polkua pitkin, koska sumu näytti olevan alhaalla harvahkoa, ja Ala- ja Yläpolku ovat kumpikin tosi selviä. Siis niiltä on vaikea eksyä. Kun pääsin metsän yläpuolelle, näin sumun kunnolla. Sitä oli kaikkialla, se ympäröi minut kuin... -sumu vain voi. Sumussa tulee jotenkin pelokas olo, ja tuntee itsensä ainutkertaisen ainoaksi eläväksi olennoksi.

Vuoria ei näkynyt. Kurkistelin vähän väliä vasemman olkapääni yli, koska pilvet liikkuivat kohtalaista vauhtia, ja niiden välistä pilkotti sinistä taivasta. Ja jes! Am Bodahin laki osui pilvenrakoseen:















Miten kaunista!
 Ja sitten edessäpäin aukeni ikkuna Na Gruagaicheanin huipulle!

Am Bodahin rinteitä pitkin vyöryi sumuseinämä,

mutta Sgor Eilde Beagin huippu oli aivan sumuton. Ja näytti siltä, että sumu haihtuu kokonaan!
















Mutta ei! Järven päällä leijui vielä aika tiivis sumuverho.
Vasta Loch Eilde Beagin (Pienemmän Äitikauriin järven) rantamaille saavuttuani ilma kirkastui kokonaan.












 Välillä Aurinko ja Sumu kyllä näyttivät, kuinka ihania ne voivat olla.















Jatkoin matkaa tietä pitkin. Olin vähän miettinyt, että ehkä voisin lähteä uudelle, tuntemattomalle polulle, kiertämään Sgurr Eilde Mor-vuoren huipun, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt niin, kun näin kuraisen polun ja lumikinokset ylhäällä Sgurrin solassa. Päätin kävellä tien loppuun asti, jos jaksan. Siellä on joki, jonka ylittämällä pääsisi Corranin rautatieasemalle. Halusin nähdä sen joen, ja miten helppoa tai vaikeata se olisi ylittää. Tässä on ensimmäinen näkymä joesta. Se on tuo ohut tumma raita rakennuksen etupuolella. Ei siitä vielä saa selvää, onko se pieni vai suuri. Rakennus on Barn, sellainen Suomessa Autiotuvaksi kutsuttu juttu, jossa voi yöpyä. Jos tarkasti katsotte, voitte havaita kolme rinkkaselkäistä tyyppiä juri lähdössä kohti Corran Stationia.

Maisemat olivat mielestäni uskomattoman hienoja.Rakastin tätä maailmaa. Ainutlaatuista.
















Noiden puiden siimeksessä oli joku joskus asunut hauskan näköisessä talossa. Tai no, nyt se oli enää raunio, enkä oikeastaan voinut sanoa, oliko se hauskan näköinen. Katto ainakin oli omituisen muotoinen. Ja linnut lauloivat puussa. Jätin niille vähän leivänmurusia eväät syötyäni.
















 Joki oli aika leveä ja syvä tänään. Eilen oli satanut koko päivän ja se oli reunojaan myöten täysi. En lähtenyt kokeilemaan ylitystä. Nytpä tiedän, että jos haluaa sen joen ylittää, kannattaa tulla kuivana aikana. Tai ainakin ottaa sauvat ja kuivat vaatteet mukaan. Siis tuossa kuvassa joki ei näytä kymmentä metriä leveältä, niinkuin se todellisuudessa on.
















Päivä oli siis ollut varsin ihana, sumua ja aurinkoa, lämpöä ja lempeää tuulta. Mutta nyt oli kotiinlähdön aika. Ja enkös vielä päässyt kokemaan kolmannenkin säätilan, kun Loch Eilde Morille päästyäni taivas peittyi sadepilviin ja sain kävellä loput 5 kilometriä tihkusateessa.
































Nenääni nyrpistellen vakuutin itselleni, että sade on upea asia, sitä tarvitaan, jotta saadaan sumua ihailtavaski, jokia ylitettäviksi, puroja soliseviksi, putouksia pauhaaviksi. Eläköön sade!