Sairasjuttu

Olen flunssassa.

Nukun Kalifornianmatkamuistonojatuolissani, sen saa hyvään puoli-istuvaan asentoon, jalat ylös, ja myös pää. Niin että flunssalima ei valu korviin. En kestä yhtään korvasärkyä. Varsinkaan tärykalvojen puhkaisua ja liman pois imemistä. En ymmärrä, miten vauvat siitä selviävät. Minä meinäsin pyörtyä.

Tuolissa on mukava nukkua. Vaikka onkin flunssa. Tästä voi katsella, kuinka Otava kulkee taivaalla. Juu, kyllä minä tiedän, ettei se mihinkään kulje, vaan että maapallo pyörii. Mutta sanon silti: Otava kulkee taivaalla, iltayöstä se makaa sataman yläpuolella häntä kohti pohjoista, mutta aamuyöllä se on noussut hännälleen seisomaan LFCn areenan yläpuolelle. Kesti jonkun aikaa, että ymmärsin, kuinka Maa ja Taivas suhteutuvat toisiinsa. Että Maa pyörii kohti auringonnousua ja Otava kulkee toiseen suuntaan. Niin tietysti, ajattelen nyt, mutta se oli jotenkin vaikeaa tajuta, kun Otava näytti kulkevan ikkunasta toiseen kohti itää.

Nyt ymmärrän.

Yhtäkkiä tulee mieleeni runo.

"Tee minut nöyräksi, hiljaiseksi
tee heräävän ruohon kaltaiseksi
jota tuuli ja aurinko rakastaa
joka sateessa itkeä saa."

En muista. kenen runo se on, jos pitäisi arvata, sanoisin Fröding. Mutta tiedän, mistä löydän sen loput säkeet, joita en muista. Olen kirjoittanut sen rippiraamattuni takasivulle.

"Vaan kun kutsut luoksesi kirkkauteen
järven sini mukaani anna
ja se päivä joka meni
mutta yhäti on
joka yhäti lähellä on."

Mietin, mikä olisi sellaisen päivän muisto, jonka haluaisin täältä mukaani. Täällä Englannissa oloaikani ikimuistettava päivä on varmaankin se, jolloin kiipesin yksinäni ylös pehmeäsammaliselle vuorelle (siis Skotlannissa) ja katselin alas ja kauas auringon paistaessa, tuulen hyväillessä.

Mutta mikä päivä olisi koko elämäni paras, jos saisin mukaani vain yhden yhä lähellä olevan päivän. Tulee mieleen paljon onnellisia tapahtumia: Hääpäivän lumisade. Lammen ranta ja tulikärpäset. Veneessä Saimaan sumussa. Mutta kokonaisia onnellisia päiviä täytynee muistella pidempään...-nyt alkaa jo unihiekka rapsita silmissä...

Yhtäkkiä paukahtaa mieleeni tv-ohjelma: koululaiset haastattelevat Andy Murraya:
Kysymys: Mitä äitisi pitää siitä, että kiroilet niin paljon?
Vastaus: Hm...-luulen, että äitini on opettanut minulle ne sanat...
Ja Andy etsii äitinsä yleisön joukosta onnellinen naurava hymy huulillaan.

Suljen silmäni ja katson kaukaisuuteen. Jospa pää ei kohta enää särje ja nukahdan...