Vuodenaikoja

Pitkään aikaan emme olleetkaan käyneet Penniinien kukkuloilla. Sinne kun meiltä Wallaseystä on 1,5-2 tunnin ajomatka, ja sillä etäisyydellä on korkeampiakin vuoria ja jylhempiäkin maisemia. Mutta viime viikonloppuna, kun sanoin Artolle, että en halua enää tänä talvena kävellä upottavilla mutaisilla laitumilla, jonkalaisia lähimmät kävelyreitit talvisin ovat, hän löysi meille Penniinit. Ja sieltä, Manchesterin kaakkoisreunalta, löytyi polku, jota emme vielä olleet kulkeneet. Laakson nimi on Goyt Valley, siellä on peräkkäin kaksi patoallasta, niiden vieressä metsäinen rinne, joka kohoaa noin 600 metrin korkeuteen. Ylempi patoallas on n. 300 metrissä, joten kipuamista ei kovin paljon ollut.

 Ajoimme auton ylös mäelle. Ulkona oli kylmä ja tuuli, näinköhän sitä tarkenee kävellä 15 kikometriä, ajattelin, mutta tiesin toski, että kvellessä lämpenee, ja ehkä vielä joutuu riiisumaan pipon ja avaamaan vetskarinkin. Lähdimme kuitenkin kävelmään myötätuuleen, niin on lämpimämpää.

Ensin nousimme Cats Torille, Kissan huipulle. En tiedä, miksi sillä on sellainen nimi. Muutaman kilometrin päässä tien varrella on kyllä pubi nimeltä Cat and Fiddle. Onkohan niillä jokin yhteys?
Polku oli vähän märkä ja mutainen, pelkäsin, että vanhat risat mononi kastuvat sisältä. Mutta huipulta alkoikin kivillä ladottu upea tie. Sitä voi kävellä jalkoihin katsomatta ja ihailla upeaa punaruskeaa nummea. Että se on kaunis! En muistanutkaan!Mutta kuten näette, tuolla kauempana on lunta! Siellä on Shining Tor, ja varmaankin se joskus loistaa upeasti auringossa, mutta nyt se kietoutui pilveen kuin untuvapeittoon. Kukaan ei alhaalta näkisi sitä. Emmekä me nähneet alas, emme mitään maisemia.

Ainoastaan lumisen nummen ja kauniisti lumella kirjotun muurin.

Jos lunta olisi enemmän, niin että polkua ei näkyisi, voisi helposti kävellä harhaan. Jotenkin olin väärinpäin kartalla, luulin, että kuljimme pohjoiseen ja pitää kääntyä oikealle. Mutta olimmekin menossa etelään; niin hassusti voi käydä sumussa ja pilvessä.
Huipulta siis käännyimme vasemmalle, eipä siinä muta mahdollisuutta ollutkaan.  Vastaamme rynnisti yksinäinen "serious walker", ammattimaisesti pukeutunut hyväkuntoinen kävelijä. Ja pian hänen jälkeensä pariskunta, ehkä meidän ikäisemme, yhtä vähän "serious" kuin mekin. Hyvän aamun toivotuksen jälkeen kuljimme pari askelta heidän ohitseen, sitten katsahdin uudestaan heitä ja järkyttyneenä pyörittelin silmiäni Artolle: mies oli pukeutunut shortseihin! Oli kaksi astetta lämmintä! Hulluja nuo englantilaiset!

Polku noudatteli muuria, oli hyvä tuulensuoja, mutta maisamaa ei oikein sen takaa nähnyt. Piti siis kivuta vähän matkaa muuria ylöspäin, että tiesi  missä mennään. Ja kas, siellä näkyi olevan laakso, ihananruskean saraikon takana.

Paremmalla kameralla olisin ehkä osannut ottaa kuvan, jossa kaukana horisontissa loistaisivat Penniinien korkeimmat huiput lumivaipassaan. Lunta näytti olevan ihan reilusti. Tulomatkan varrella ilmoitustaululla olikin ilmoitus, että Snake Pass, vuorten toiselle puolelle menevä tie oli suljettu. Onneksi emme olleet sinne menossa, olisi tullut ohjelmanmuutos.

Paremmin laakson näki sitten, kun olimme kääntyneet sivureitille kohti Shooter´s Clough-rotkoa. Siellä olikin syksy! Kaikki oranssin sävyt hyökkäsivät silmillemme! Ja oli siellä vielä vihreääkin.

Laaksossa olikin vähän mielenkiintoisempaa ottaa kuvia.

 Rotkon pohjalla joessa oli pieni putous. Istuimme sen viereen kahville. Nuo vihreät, kesäiseltä näyttävät kasvit ovat rhododendroneita. Ajatelkaapas, kuinka upea tämä paikka on keväällä. kun rhodot kukkivat!
Mutta tämä villi lajike on oikea kiusankappale täällä Englannissa, samoin myös Skotlannissa. Tässä se on levinnyt patoaltaalle laskevan joen varteen ja tukehduttanut kaiken alkuperäiskasvillisuuden.

Opaskirjan mukainen polku nousi ylös rinteelle, mutta koska veden vieressäkin näytti kulkevan hyvä polku, laskeuduimme rantaan ja kävelimme kauniiden vanhojen puiden keskellä Fernilee Reservoirin maisemia ihaillen.
Sitten kipusimme taas ylös harjanteelle, ja siellä oli upeat äkkijyrkät kalliot. Niiden nimi oli Windgather Rocks, ja varmaan ne aika hyvin tuulta keräävätkin.

Sitten kaksi kilometriä loivaa ylämäkeä ja olimme parkkipaikalla. Sumuisen ilman vuoksi eivät maisemat olleet "uskomattoman upeita". Mutta mielikuvituksen avulla niistä sai ainakin "mahtavia".