Sumu

 Pyhäinpäivän aamuna heräsin niin aikaisin, että en jaksanut odottaa majapaikan aamiaiseen asti. Join neskahvit ja söin keksit ja hiippailin hissukseen narisevia portaita alas ja ulos. Kävelin uinuvan kaupungin autioita katuja  kanavalle, lähdin kulkemaan sen vartta kohti pohjoista.













Mutkan takana odotti minua sumu. Se makasi niityllä, aivan kuin olisi odottanut auringon nousua. Aurinko kurkisti puiden takaa, mutta ei pitänyt kiirettä. Vielä oli aikaa levätä.













 Kuljin eteenpäin ja sumu tiivistyi ympärilleni kuin untuvapeitto, tosin ei peitonlämpöisenä vaan kosteana, kylmänä. Mutta jotenkin turvallisena. Olin yksin. Maailma oli yksin minun. Kuului vain soran ratina kävellessäni. Maailma nukkui.












 Mutta paksun sumun takana aurinko heräili, ja sorsat huomasivat sen. Ne nostivat nokkansa siiven alta ja pörhistelivät sulkiaan. Joku aloitteli aamupesua. Toinen kysyi, oliko minulla leivänmuruja.












 Oli aivan tyyni ilma, eikä sumu lähtenyt liikkeelle, vaikka aurinko lämmitti sitä. Se vain katosi, ja vähitellen taivas muuttui sinistä sinisemmäksi.












 Ympäristön kukkulat tulivat näkyviin.













Hevoset olivat jo heränneet aamiaiselle. Heinä näytti herkulliselta kasteisena, kalpeassa auringossa.

 Ruosteinen takorauta-aita oli täynnä hämähäkkien verkkoja, mutta itse otukset vielä odottelivat verkkojen kuivumista suojaisissa koloissaan. Vielä hetki, ja aurinko paistaa tähänkin kohtaan.

 Syksy on niin kaunis. Matalalta paistava aurinko löytää kukkulalta hopeisia heiniä, kultaisia lehtiä puista, kanavan peilipinnan. Kuljen vaiti. Ihmettelen. Ihailen. Sydämeni laulaa.