Transpennine Trail

Kun olin kiertänyt Manchesterin, kaipasin uutta kävelyhaastetta. Päätin kävellä Englannin poikki. Valmiiksi suunniteltuja ja merkattuja polkuja oli tarjolla kolme: Hadrianuksen Muuri -polku skotlannin rajalla, Wainwrightin Coast to Coast polku Yorkshiren korkeudella ja Transpennine Trail Liverpoolista Hulliin. Oli helppo valita tuo kolmas vaihtoehto, koska Manchester on siinä keskellä ja junalla pääsee helposti kumpaankin suuntaan. Sillä en tietenkään kävelisi koko reittiä kerralla. Nautin kävelystä, en kovasta vauhdista enkä liian väsyttävistä matkoista.

Niinpä pätkäisin Liverpool-Manchester -välin kolmeen osaan:

Liverpool-Widnes: n. 25 kilometriä, enimmäkseen Mersey-joen rantapolkuja, Ihana aurinkoinen päivä varhaiskeväällä. joki oli kauhean leveä, mutarantainen, kaislikkoinen, linnunlauluinen, sitten kun pääsin satama-alueen ulkopuolelle. Oli pari ihanaa rantapuistoakin. Ja pikkuinen Hale-niminen kylä, jossa oli valkoisia, ristikkorakenteisia olkikattotaloja. Widnesissä olivat ensimmäiset joen ylittävät sillat, upea vanha teräsrakenteinen rautatiesilta ja uudempi maantiesilta.

Widnes-Warrington väli oli vain vähän reilut kymmenen kilometriä, mutta koska kuljin kotiin junalla, se oli paras mahdollisuus. Melkein koko matkan kuljin St. Helens Canalin vartta pitkin. Siinä oli upea ruovikko, lintujensuojelualue, ja myöhemmin jättiläismäisiä voimalaitoksen piippuja.

Seuraava matkanpätkä oli Warrington-Lymm, mutta kävelin sen toiseen suuntaan, koska Lymmiin matkustin bussilla, joka kulki vain muutaman kerran päivässä, ja Warringtonista pääsi junalla kaksi kertaa tunnissa Manchesteriin. Ei tullut pitkää kulkuneuvon odottelua. Tämäkin matka oli kanavan, Bridgewater Canalin vartta myöten. Siinä seilasi paljon pitkiä kanavaveneitä, tämä on yksi suosituimmista kanavaturistireiteistä.

Koska olin jo kävellyt Manchesteria kiertäessäni Lymmistä Marpleen, jätin sen osa reitistä väliin. Transpennine Trail on oikeastaan suunniteltu pyöräilyreitiksi, ja siksi se on enimmäkseen leveitä, tasaisia polkuja, eikä juuri ollenkaan ylä- tai alamäkiä. Marplesta Hadfieldiin kävelin kuitenkin omia polkujani, koska suunniteltu reitti ei mennyt ihan siinä missä olin kävellyt Manchesterin ympäri. Hadfieldin lähellä oli ihmeellinen hevosenkengän muotoinen kukkula, ja päätin kiertää sen huippua myötäillen kohti Marplea, koska matka muuten olisi taas ollu aika lyhyt. Oli varmaan tammi -tai helmikuu, kukkulalla oli lumikinoksia ja tuuli oli hirmuisen kova, joten kukkulan huipulla kävelin vauhdikkaasti, etten olisi paleltunut. Laitumilla ja kinttupoluilla kengät kastuivat ja mutaantuivat, joten aika nolona kiipesin junaan Marpleen päästyäni. Mutta ihana kävelypäivä sekin oli. Tässä Marplen kanava:

Vähän ihmettelin, kuinka pääsisin Penniinien vuorijonon yli.  Matka on yli 30 km ja kävelyreitin ainoat mäet ovat juuri siinä kohdalla. Päätin sitten vain uskaltaa. Aloitin matkan Penistonesta vuorien toiselta puolelta ja kävelin kotia kohti, koska halusin loppupäähän helpomman junamatkan. Valitsin ei liian kuuman, puolipilvisen päivän, ja kaikki oli ihanaa! Ensin vanhaa rautatienpenkkaa pitkin, sitten ihanan vilvoittavassa tuulessa yli vuorien nummien keskellä kulkevaa kapeaa tietä ja polkuja pitkin, sitten viiden eri patoaltaan, siis vesivaraston, reunoja seuraillen loivasti laskeutuen Hadfieldiin. Varpaat olivat muusina ja muutenkin aika väsähtänyt olo, mutta en sentään joutunut ryömimään loppumatkaa.

Sitten tuli tauko. Penniinien takainen maailma tuntui jotenkin niin kaukaiselta, junamatkat pitkiltä, ja kartatkin muuttivat mittakaavaa...-heh, kaikenlaisia mukaesteitä! Ja sitten vielä muutimme Liverpooliin! Vielä pidempiä junamatkoja! Mutta matkan keskeytyimine vaivasi mieltä, ja sitten, kun Arto lähti Japaniin, päätin minäkin matkustaa itään, Doncasteriin hotelliin kolmeksi yöksi, ja saattaa matkan päätökseen.

Ensimmäinen osuus oli liian pitkä. Lähdin Penistonesta aamukymmeneltä reippaasti ja iloisena liikkeelle, ja n.63000 askelta myöhemmin kaaduin rättiväsyneenä, jalat ja polvet särkien hotellin sänkyyn.

 Mutta matkalla oli erittäin kauniita paikkoja, esim. Dearne-joen varrella Old Moor-lintujensuojelualue, sekä Don-joen varren puistoalueet Doncasterin lähellä.

Aamulla ihme kyllä en ollut kovinkaan kipeä, enimmäkseen jäykkä, eikä laastareitakaan tarvinnut, kiitos hyvien kävelykenkien! Päätin kuitenkin ottaa seuraavan päivän rennommin ja kävellä kohti pohjoista sen minkä jaksan. Onneksi rautatieasemia oli siinä viiden kilometrin välein, niin että voin lopettaa kävelyn melkein milloin vain halusin. Kävelin Thornen kylään pikkuisia kyläteitä pitkin, viitisentoista kilometriä. Se oli ihan tarpeeksi sille päivälle. Iltapäivällä kiertelin hiukan kaupungilla. En oikein tykännyt Doncasterista. En tiedä miksi, sillä rakennukset olivat kauniita vanhoja, ja kävelykatu kaunis uusi. Ehkä ostoskeskus aseman vieressä pilasi kaiken. Ainakin se oli yhtä kamala kuin kaikki muutkin maailman ostariparatiisit.

Seuraavana aamuna lähdin junalla Saltmarshen asemalle. Aseman ymärillä oli kolme taloa ja niiden ympärillä aakea laakea maaseutu. Kävelin Ouse-joen rantaan ja ällistyin: se virtasi väärään suuntaan! Tajusin sitten jonkin aikaa pähkäiltyäni, että vuorovesi se on, mikäpä se muukaan voi olla, ja tarkkailin kulkiessani joen piennarta pitkin, kuinka pitkalle vuorovesi ulottuu. Neljän kilometrin päässä se ei vielä ollut loppunut. Siinä käännyin joelta pois, joten en tiedä kuinka kauas merivesi nousi sinä päivänä. Päivä oli aurinkoinen ja tyyni:

 Muuta matkan varrelle osunutta sinä päivänä: lehmälauma (ja sonni, jota väistin patovallin toiselle puolelle) ja kaunis Rawcliffen kylänurmikko (village green), jonka laidalla kukkivan kirsikkapuun alla söin eväitä. Loppumatka oli paahtavan kuuman auringon alla asfaltilla tarpomista. Thornessa oli ihana puisto aseman vieressä. siellä istuin odottamassa junaa.

Viimeinen päivä tällä Englannin Poikki -kävelyreitillä oli sumuinen. Aloitin kävelyn taas Saltmarshesta, ja sumu oli niin tiheä, että en nähnyt varmaan sataa metriä kauemmas. Oli mystistä ja kaunista. Ouse virtasi taas väärään suuntaan, vaikka en ihan sen rantamilla koko aikaa kävellytkään, melkein koko matkan patovallin päällä. Mutta tästä päivästä kerroin jo aiemmin. Lopetin matkan Broughn kylän rautatieasemalle. Siitä alkoi Hullin tehdasalue, satama ja kaupunki. Päätin, että olen Englannin itärannikolla, sillä olin Humber-joen "suistossa" ja kun merivesikin nousee näin korkealle nousuveden aikaan, niin tässä ja nyt olen saanut matkan päätökseen. Tuskin ehdin lipun ostaa ja kengät vaihtaa kun jo nousin junaan, ja kahden junanvaihdon jälkeen 3,5 tuntia myöhemmin kävelin Mersey-joen rantaa pitkin kotiin. Sellainen reissu. Se oli hauskaa. Mitähän sitten keksisi?