Huoneessani on kolme kapeaa, korkeaa ikkunaa. Puolivälistä ne on jaettu kahtia. Alemman puoliskon olen peittänyt mustavalkoisella kankaalla, jossa linnut seisovat jäykkinä vielä jäykemmän puun jäykillä oksilla.
Kuvittelen asuvani korkean tornin ylimmässä huoneessa, jonka ikkunasta kasvit kasvavat sisälle. Linnut lentelevät ulos ja sisään, syötän niille herkkuja, ja ne tekevät pesänsä kirjahyllyyni.
Kun varvistan ja kurkkaan yläikkunasta, näen savupiippuja ja pilviä. Pilvet ovat tärkeitä. Yhtä tärkeitä kuin taivas.
Päivällä tornihuoneen valkeat seinät muuttuvat harmaiksi. Kamera ei erota pilviä vaan luulee taivaan olevan valkoisen. Linnut istuvat myös kattolampussa, joka kasvattaa metallisia köynnöksiä. Lamput ovat niin kirkkaita, että en sytytä niitä. Linnut pelästyisivät ja lentäisivät pois.
Yöllä katulampussa on valo, ja kameran esittämä kuva on oudon värinen. Oikeilla silmillä katsottuna taivas on kirkkaan sininen. Tähtiä ei valitettavassti näy. Liian paljon valosaastetta. Kellertävää valoa heijastuu vaaleille seinille niissä kohdissa, joihin katulampun valo osuu.
Linnut nukkuvat. Minä valvon. Sitten käännän kylkeä ja nukahdan.
Jos sytytän yöllä valon, seinät muuttuvat valkoisiksi. Yö ympäröi tornini ja olen yksin maailmassa. Katulampun valo korkealla katossa ja päätyikkunan yllä. Valo leikkii.
Jos aamuvarhaisella avaan ikkunan, linnut alkavat laulaa. Eräät laulavat kuin mustarastaat, toisilla on sepelkyyhkyn ääni. Ja sitten kuuluu pullojen kilinää; maitomies on kierroksellaan.
Aurinko nousee ja kurkkaa sisään ikkunasta. Jätän tornihuoneen ihmeet ja menen alas keittämään aamukahvia. Illalla taas kipuan portaat huoneeseeni ja leikin torniin lukittua prinsessaa. Yritän kasvattaa lettiäni pidemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti