Valkoiset kukkulat eivät jättäneet minua rauhaan koko iltana, ja seuraavana aamunakin ajattelin niitä heti herättyäni. Päätin siis lähteä katsomaan, minkälainen talvi siellä on. Keitin termoksellisen kaakaota, voitelin leivät, ja silloin tuli Kirppu naukumaan ikkunan taakse. No, kun meilllä on nykyään, kylminä pimeinä päivinä, ollut tapana viettää yhteinen aamuhetki nojatuolissa istuskellen, Kirppu sylissäni torkkuen, en tietenkään voinut ennen pakollisia kuvioita minnekään lähteä. Mutta sitten pääsin matkaan. Meille nummia ei näy, ja ensimmäinen vilahdus niistä näkyi tramistä kun olin jo melkein Buryssä. Mutta voi! Nummet olivat aivan sumun peitossa! Onkohan kaikki lumi sulanut pois, mietin, mutta en oikein uskonut, koska yöllä oli kuitenkin ollut pakkasta, ainakin meilläpäin. No, menen kuitenkin katsomaan, kun kerran olen näin pitkälle jo matkannut. Vielä oli matkustettava bussilla Ramsbottomiin. Siellä lähdin kipuamaan kohti nummia, hauskannäköisen pienen kaupungin halki Holcombeen, joka on vanha kylä ylempänä rinteellä. Olimme käyneet täällä ennenkin, joten seutu oli tuttua, ja löysin helposti vanhalle maantielle, joka kulki mäen rinteellä.
Nyt näkyi vähän lunta! Näytti siltä, että suurin osa oli sulanut, mutta en menettänyt toivoani, ehkä pohjoisrinteellä on enemmänkin, jos nyt ei ihan kahlattavaksi asti olisikaan.
Oli tosi kaunis päivä, aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Mutta lämmin ei ollut, nostin takinkaulusta pystyyn, jottei pieni tuulahdus selän takaa olisi päässyt niskaani nipistelemään. Polku oli liukas, sula lumi oli valunut siihen ja jäätynyt peiliksi yön aikana. Vastaan tuli mies, käski olla varovainen, sillä hän oli juuri tuolla puun lähellä kaatunut. Olin siis kovasti varovainen, vaikka ajattelinkin, että eihän tämä nyt suomalaiselle koko ikänsä jäässä ja lumessa kulkeneelle niin mahdoton polku ole. Ja niinpä, tavoitin nopeasti edelläni kulkevat kaksi naista, jotka tuntuivat miettivän jokaista jalansijaansa pitkään. Hekin varoittelivat kovasti, ja sanoin olevani varovainen, mutta hetken päästä olin jo niin kaukana heidän edellään, ettei heitä enää näkynyt. Vaikka valitsin kyllä minäkin joka jalansijan, mutta se kävi rutiinilla.
Polku kääntyi vähitellen länttä kohti, ja vasen rinne kääntyi pohjoiseksi. Ylhäällä mäellä näytti olevan enemmän lunta. Siispä käännyin seuraavalle ylöspäin menevälle polulle. Lumi ratisi muistorikkaasti kenkien alla, ja hymyilin kaiken aikaa itsekseni, hyvä etten laulamaan alkanut, kun oli niin mukava olla. Haukka lepatteli ilmassa aika matalalla, pysyi paikallaan vaikka kuinka kauan, sitten syöksyi maahan. En nähnyt, saiko se saalista.
Mäen huipulla, n. 400m korkeudessa olikin enemmän lunta, mutta ei siellä vielä hiihtää olisi voinut. Ruohotuppaita oli näkyvissä, onneksi, riitti lampaille vielä purtavaa. Lähdin laskeutumaan alas rinnettä, siellä "kurun" perukassa on puro. Halusin käydä katsomassa, olisiko siellä jotain jäämuodostelmia. Vastapäisellä rinteellä oli muureilta lumi sulanut, niittytilkut olivat mustalla rajattuja, niinkuin palanen tilkkutäkkiä olisi levitetty maahan.
Polku alas kuruun oli tosi tylsä: osittain litisevää mutaa, osittain peilijäätä, ja väliin mahtui vielä irtokivikkoa ja turvepehkuja. Mutta ei se niin kamalaa ollut, kaikesta selviää jotenkin, ajattelin, ja selvisinkin, ehjin luin ja lähes kuivin kengin. Purossa ei ollut paljon vettä, joten ylityskivet olivat aivan kuivat. Puro oli varjossa, nousin vähän ylemmäs sen rannalle istumaan ja syömään evääni. Siinä paistoi aurinko, ja oli tuulensuojakin.
Mitään jäämuodostelmia ei ollut, tai no, oli siinä viisi jäätynyttä heinänkortta, ja rinteellä muutama jääpuikko. Mutta ihanaa oli siinä istuskella ja muistella hiihtoretkiä Pyhänkasteen putoukselle, silloin muinoin, 50 vuotta sitten...-eipä ole nekään maisemat enää ihan samannäköisiä, kun Isokuru on pitkostettu.Maailma muuttuu, eikä se niin kamalaa ole, kunhan ei muutu huonompaan suuntaan.
Sitten kävelin pois talvesta. Laakso oli hauskan näköinen kun toinen rinne oli valkoinen ja toinen vihreä.
Loppumatkasta löysin uuden polun. Se laskeutui puron vartta alas kohti Irwell-joen laaksoa,sitä, jossa Ramsbottomin kyläkin on. Se oli tosi kaunis paikka, vihreät hollyt punaisine marjoineen siinä polun vieressä, isommat puut lehdettöminä ympärillä. Puro hypähteli alaspäin, ja tuolla siihen liittyi toinen puro, pienen putouksen jälkeen. Olin Stubbins Hallin mailla, vanhan kartanon puistossa. Nautittava kokemus.
Oli mukava reissu. Ja sainpa vähän pakkasharjoitusta tulevaa Suomenlomaani varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti