Koska kaikki nyt kuitenkin odottavat vesi kielellä juttua otsikolla "Kasvitiedettä", niin täytyyhän se kirjoittaa.
Aika paljon samoja kasveja näkyi Uuden Seelannin luonnossa kuin täällä Euroopassakin. Ihmisten mukanahan ne sinne kulkeutuivat, siemeninä kengissä, tavaralaatikoissa, laivojen mukana ja vaikka missä. Siellä ne elävät kaikessa sovussa alkuperäiskasvien kanssa. En huomannut mitään muuta kamalan villisti lisääntynyttä kuin lupiinin. Sitä kasvoi muutamissa jokilaaksoissa aivan sinisenä, kymmeniä kilometrejä laaksojen alusta loppuun. Mutta sininen ei ollutkaan ainoa väri, niinkuin ei Suomessakaan, mutta siellä oli melkein minkä värisiä vain, keltaisesta mustanvioletteihin ja kirkkaan punaisiin. Aikamoinen ilotulitus syntyi, kun kaikki värit kasvoivat sekaisin. Mutta en tiedä, voiko sitä sanoa valloittajakasviksi, koska jos joen varsilla ei kasvanut lupiineja, ei siellä kasvanut mitään muutakaan. Ei se siis ole tukahduttanut alkuasukkaita, vaan kasvaa siellä, missä muut eivät viihdy.
Toinen isoina kenttinä kasvava oli neidonkieli. Se oli pelkästään sininen, ja kasvoi sekin jokien varsilla...-niin, kyllä sitä muuten kasvoi joskus lupiinien seurana. Onkohan lupiini sittenkin vienyt siltä elintilaa?
Erään vuoren rinne oli aivan vaaleanpunaisena lyhyttä pupunhäntäheinää, sitä oli joka suuntaan satoja metrejä, siinä oli mukava tallustella ja katsella kun puput vilistivät kovalla kiirellä karkuun omituisia isoja jalankulkijoita. Toinen saman vuoren värittäjä oli keltainen maksaruoho. Toivoin alhaalla polun alussa, että se johtaisi ylös kultaiselle niitylle, ja niinhän se teki: lounasta syötiin kirkkaankeltaisen kallioisen rinteen reunalla. Mahtavaa!
Aivan ihastuttava kukka oli ylempänä vuorilla kasvavalla valkoisella rentukan näköisellä kasvilla. Ja olivat sen lehdetkin upeat, koko kasvi oli paljon suurempi kuin rentukka, kukkavarret varmaan puolimetrisiä.
Jostain syystä ei nyt tule mieleeni mitään muuta tosi kaunista tai erikoista uutuustuttavaa. Soilla ja vuorilla kasvoi kyllä monenlaista pikkuriikkistä kaunista kasvia, joista useimmilla oli valkoiset kukat. Jos Arton kuvia katsellessa tulee mieleen jotain unhoon painunutta, lisään sen tähän. Tai katsokaa sieltä niin näette kuvatkin.
Kertoo varmaan jotain Uuden Seelannin puulajien runsaudesta, että yhden metsikön peruspuulajeina oli lueteltu 10 puuta! Polkujen varsille puiden juurelle oli usein pystytetty nimilappuja, ja yritin opetella tuntemaan puita niiden avulla. Jotkut oppi helposti, niinkuin Rimun, jonka oksat olivat kuin ketunliekoa. Tai Rata, joka parhaillaan kukki kirkkaanpunaisia pölyhuiskia. Mutta näiden jättikorkeiden puiden tunnistamista vaikeutti se, ettei niiden lehtiä nähnyt kun ne olivat niin ylhäällä. Yritin opetella tunnistamman niitä rungoista, mutta kun olin varma, että tuo mustavalkoinen runko kuuluu sille ja sille puulle, seuraavassa nimilapussa olikin toinen nimi, ja kas kolmaskin samantapainen eriniminen löytyi! Päätin siis opetella vain kaikkein erikoisimmat: Ongaongalla oli nokkosen lehdet, Horopiton lehdet olivat reikäiset, ja reikien reunat mustat ja punaiset. Manuka ja Kanuka olivat melkein samanlaisia, Kanukan kukat vain olivat pienemmät ja tuoksuvammat. Ja sitten olivat tietysti Saniaispuut ja Jukat.
Mutta Uuden Seelannin metsät eivät olekaan pelkkää puuta ja aluskasvillisuutta, vaan siihen väliin mahtuu hirmuinen määrä kaikenlaista välikasvillisuutta, puiden rungoilla kasvavia saniaisia, köynnöksiä, jäkäliä, sammalia. Oli yksi polku, se oli ihan lyhyt, varmaan kilometrin tai vähemmän, sen nimi oli Minehaha Trail. Ei siellä inkkareita ollut, mutta se oli aivan kerrassaan kamalan ihana polku! Puut olivat vanhoja ja ränsistyneitä, vinksallaan tai kokonaan kaatuneita, kaiken peitti sammal, ja saniaiset, ja jäkälät. Kaiken maailman epifyytit ja köynnökset (yksi niistä oli Kiekie, sormenpaksuinen tai paksumpikin köynnös, jossa kasvoi siellä täällä jukan näköisiä lehtiryppäitä) ryöppyilivät puiden oksilta. Oli hämärää, mutta sinne tänne ylettyi muutama auringon säde. Se oli kuin taikametsä, niin kaunista metsää en ole kyllä ikinä ennen nähnyt. (Ja siellä oli kätkö nimeltä "Mini Giggles", haha!)
Oikeastaan kaikki metsät siellä olivat maailman kauneimpia. Ihan niinkuin suomalaiset mäntymetsät ja koivikotkin.
Rantojen kasvi oli Harakeke, silläkin jukkamaiset lehdet, pidemmät vain ja niin korkeat, ettei merta näkynyt. Lehdistä voi taitella origamimaisia kukkasia, niitä aina siellä täällä näkyi.
No jokohan tässä olisi tarpeeksi sulateltavaa yhdeksi kerraksi? Kasveja, varsinkin puita ja pensaita oli tosiaan niin kamalan paljon, ettei niistä turisti lukua pystynyt pitämään. Ja kaikilla oli hassut maorinimet:Toatoa, Peka-a-Waka,Kowharawhara, Kahakaha, Poroporo, Neinei, Pate, Kawakawa, Houhere, Miro, Totara...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti