tiistai 1. maaliskuuta 2011

Konsertissa

Otin kuvan RNCM:n konserttisalista. Se heilahti. Oli liian vähän valoa. Kamerana oli kännykkä. Joten se on huono kuva, mutta halusin esitellä teille salin, ja varsinkin ison kauniin punaisen ryijyn sen seinällä. Mutta ei siitä mitään selvää saa. Ehkä vähän tunnelmaa.
.
RNCM = Royal Northern College of Music

Oli Brian Ferneyhough -päivä. Hän on yksi Englannin uuden klassisen musiikin johtohahmoista, tunnettu säveltäjä ja tunnustettu opettaja, jo neljänkymmentä vuotta opettanut. Ilmankos hän ei enää näyttänyt esittelylehtisen komealta, parhaassa iässä olevalta mieheltä, vaan einsteintukkaiselta vanhalta mieheltä. Mutta silmät olivat nuoret. Ja musiikki, ah sitä musiikkia!

Lunchtime concertissa soitettiin vuorotellen Brianin ja hänen nuorten oppilaittensa musiikkia. Ensin huilisti Helen Wilson esitti Cassandra's Dream Songin. Tavallisen pillittelyn lisäksi Helen puhalteli humisevia ääniä ohi huilun suukappaleen, ja napsutteli näppäimiä ilman puhaltelua. Ja välillä naksutti kieltään. Voi miten kaunista! Uskokaa tai älkää, mutta kaunista se oli! Saattaa kuulostaa vähän keinotekoiselta hullutelulta. Mutta kaikki "pelleilyt" oli niin taitavasti kudottu musiikkiin, että ne ihan oikeasti kuuluivat siihen. Mitähän mahtaisi entinen opettajani tästä sanoa? Muinoin (40 vuotta sitten!) hän naureskeli, kun joku oli keksinyt alkaa laulamaan samalla kun soitti huilua. Luulen kyllä, että hän tajuaisi, mistä on kysymys. Osaisi eläytyä. Kuulisi.

Sitten seurasi Michael Perrettin soolosellokappale. Sen esittäjä ei puhallellut eikä puuskutellut, mutta kylläkin näppäili sormillaan, naputti puuta ja pompotteli jousta sellon kielillä. Hauskaa! Vaikka ei se kappale niin hauska ollut, se oli tyynen haikea. Hyvin hiljainen. Kaunis.

Brianin Coloratura pianolle ja oboelle on jotenkin kadonnut päästäni. Mahdoinkohan ottaa sen aikana päivätorkut?

Seuraava, Laurence Tompkinin uusi pianoteos oli hassu. Lavalle raahattiin kaksi suurta pöytää. Toisella oli nauhuri, metronomi, kakkuvuokia ja jotain muuta sälää, jota ei esitelty. Toiselle pöydälle pianisti Jemima asetteli kuusi pinoa, joissa kussakin oli kuusi paperiarkkia. Sitten hän pani nauhurin soimaan ja heitti noppaa. Taisi tulla ykkönen, koska hän otti ensimmäisestä pinosta päällimmäisen paperin, siinä luki toisella puolella PING, ja toisella puolella oli nuotteja. Sen hän asetti pianon telineelle ja heitti noppaa uudelleen. Sitä heitettiin välillä kakkuvuokiin ja lattialle. Lopulta oli valittuna kuusi arkkia nuotteja. Metronomilla ei tehty mitään. Harmillista! Odotin niin, että tulisi jotain rytmikästä!
Sitten alkoi soitto. Minimalistista hentoa pimputtelua, sanoisin, mutta en keksinyt siitä mitään kovasti mieltä ylentävää tai ajatuksia herättävää. Paitsi semmoinen ajatus kävi mielessä, että kuinkahan monta erilaista kappaletta tällä konstilla saisi aikaiseksi? Ja miten erilaisia ne olisivat? Olisiko joku toinen yhdistelmä tosi hienoa musiikkia, parempaa kuin tämä mikä nyt kuultiin? Kuinkahan pitkä konsertti tulisi, jos kaikki vaihtoehdot esitettäisiin yhdellä kertaa...Entä jos säveltäjä olisi kirjoittanut eri osat eri sävellajissa ja yhdistellyt niitä tosi upeasti? Jos osasten rytmit ja voimakkuudet olisivat olleet vaihtelevempia? Joku tosi taitava säveltaituri saisi varmaan tällä tavalla tosi mielenkiintoista musiikkia aikaiseksi. Ehkä Laurence vielä joskus tekee sen!
No, olihan se ajatuksia herättävää sittenkin!

Kun pöydät oli raijattu pois lavalta, sinne kannettiin riviin yksitoista nuottitelinettä, ja Richard Craig, huilisti, levitti nuottinsa niille jatkuvaksi sarjaksi. Ei siinä ehditty sivuja kääntelemään, kun soitto alkoi. Se oli Brianin kappale Unity Capsule soolohuilulle. Oo, oo ja oo! Mitä kaikkia ääniä huilusta saakaan aikaan! Pihahduksia ja suhahduksia, näpyttelyjä, ja jopa ihan musiikkiakin! Mutta se ei ollut mitään pelleilyä. Se oli tosi ihanan harmonista Musiikkia. Ja se jatkui ja jatkui, vaihtelevana, tasaisena virtana, jotain avaruusseikkailumaistakin siinä oli mukana. Seitsemännen nuottitelinnen kohdalla tuli tauko, ja pelästyin, että joko se loppui, olivatko loput telineet ja nuotit vain hämäystä. Mutta onneksi se jatkui loppuun asti. Olin aivan läkähtyä siihen kuuntelemisen autuuteen!
Päätin siis tietenkin tulla myös iltakonserttiin, nyt kun olin kuullut, millaista musiikkia Brian Ferneyhough säveltää.

Tämä konsertti oli pienemmässä salissa, enemmäinkin tarkoitettu opiskelijoille, mutta miedät muutamat "ulkopuolisetkin" hyväksyttiin joukkoon ilman muuta. Työnsimme siis soittimemme tuolien alle turvaan, tai siis minä piilotin sinne kenkälaatikon, koska olin väliajalla käynyt hankkimassa uudet popot entisten, hajonneiden tilalle.
Ensimmäisenä lavalle astui sama David McCann, joka päivälläkin oli soittanut selloa. Fabrice Fitch oli tämän soiton säveltänyt. Ensin David kertoili juttua Pantagruelin vaimonhankinnasta, niin olin ymmärtävinäni, ja soitteli aina välillä hiukan selloaan. En oikein ymmärtänyt, mutta sitten kun tuli vähän enemmän nuotteja sanojen tilalle, aloin tajuta, että musiikkiahan tämä on, ja aika hyvääkin, mutta ei kyllä vedä vertoja Brianin sävellyksille.
Seuraava soitinyhdistelmä oli kiva: pikkolo, oboe ja klarinetti. Ja kiva oli kappalekin, In Nomine sen nimi oli, mutta en kyllä tiedä kenen nimeen siinä soitettiin, varmaan jonkun kepposia tekevän keijun, tai maahispoikavekaran. Niin hauska, ja kuitenkin hm! ei siinä mitään Mozartia ollut, mutta yhtä hyvälle tuulelle tuli kuin Mozartin hauskoista piiseistä.
Adagissimossa Brian leikitteli jousikvartetilla, niin samanlaista luonteeltaan oli se musiikki, vaikka ei siinä kuitenkaan ollut kvarteton jykevyyttä ja vakavuutta. Pelkkä tarkasti hallittu riemu.
Sitten taas aseteltiin nuottitelineitä riviin, 11 niitä oli taaskin, mutta nuotteja riitti vain kahdeksalle. Tällä kertaa Richard soitti bassohuilua. Kyllä siinä oli ihan huilunääntäkin joukossa, vaikka paljon oli kaikenlaisia napsahduksia ja huminoita ja ääntelyä. Niin, ja siinä oli mukana nauhalta tuleva "säestys", huminaa ja huiluilla soitettua pitkää ääntä ja välillä lyhyempääkin. Tosi hallittu kokonaisuus, vaikka näin selostettuna ei ehkä siltä tunnukaan. Mnemosyne oli kappaleen nimi, mutta en kyllä tiedä, kertoiko se muistin jumalattaresta vai runotarten äidistä. Ehkä vähän molemmista...

Taputettiin!
Säveltäjä ei noussut kiittämään. Ehkä hän oli jo luopunut sävellyslapsistaan, ja katsoi niiden nyt olevan tarpeeksi vanhoja kiittääkseen itse puolestaan, tai siis: soittajat antavat hänen paperille raapustamilleen nuoteille hengen, kuka milloinkin minkäkinlaisen, ja kuuntelijat kiittävät sitten. Brian oli ihan oikeassa. Ei hänen tarvitse kiittää yleisön kiittämisestä.

Joka tapauksessa, jonakin päivänä lähden levykauppaan etsimään täydennystä mielilevylaatikkooni.

1 kommentti:

  1. Voi, kuulostaa hyvältä kaiken kaikkiaan, olisinpa ollut kuulemassa.

    VastaaPoista