Onpas ollut tosi sateinen syksy! Aurinko ei ole jaksanut työntää pilviiin pientäkään rakoa pitkiin aikoihin. Huiput jäävät valloittamatta, kun märässä pilvessä ei ole kiva kävellä. Puutarha rehottaa, kun aina puolen tunnin päästä täytyy tulla sadetta pitämään. Mutta yksi hyvä puoli tässä ainakin on: on aikaa lukea. Löhötä lepotuolissa, jalat käsinojan yli retkottaen, lennähtää muihin maailmoihin. Tai oppia kaiken maailman uusia jänniä asioita. Väsyttää silmänsä, sulkea ne, torkahtaa.
Latasin Sähkökirja Elisaan mielenkiintoiselta tuntuvia kirjoja, kunnes se huomautti, että "tallennustila on lopussa, siirrä luetut kirjat kirjahyllyyn". Siispä täytyi välillä lukea ja siirrellä kirjoja.
Ensiksi tartuin Olavi Paavilaisen elämänkertaan Nukuin vasta aamuyöstä, koska se oli "lojunut pöydälläni" jo pitkään, koska se oli lannistavan "paksu", siis monisivuinen opus. Mutta se olikin yllättävän mielenkiintoinen! Kaikki vanhat tulenkantajat tulivat mieleeni, ja olisin halunnut kerrata niitä siinä sivussa, mutta ilmeisesti olin nuorena niitä lukiessani lainannut ne kirjastosta, koska hyllyssäni ei ollut montakaan. Runoilijoista vain P. Mustapää, joka ei oikeastaan kovin tulisieluinen tulenkantaja ollutkaan. Ja sitten muutamia ulkomaisia aikalaisia, Knut Hamsunin Nälkä ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, jonka ahmaisin eräänä synkeänä päivänä, eikä se ollutkaan enää niin ihastuttava kuin muinoin. Dorian Gray oli todella iljettävä ihminen, hyvin kuvattu. Ja siksi kai en kirjasta enää pitänytkään.
Paavilaisen kanssa kävi näin: satuin taas kerran torkahtamaan kesken lukemisen, ja käteni tipahti tabletin näytölle, jolloin kone luuli, että todellakin halusin siirtyä 300 sivua eteenpäin. Tokkurassa herätessäni sitten ihmettelin, miten olen jo päässyt näin pitkälle! No, jatkoin lukemista, kirjan loppuun asti, ja ihmettelin, miksi mielenkiintoiset sotavuodet puuttuivat kirjasta kokonaan. Sitten tajusin miten oli käynyt, ja luin kirjan keskikohdan viimeiseksi. Mutta ei se niin kovin mielenkiintoinen pätkä sitten ollutkaan.
Pitkän kirjan jälkeen halusin lukea jotain vähän kevyempää ja nopeampaa: muutamn dekkarin. Muistaakseni luin useampia, esimerkiksi Mari Jungstedtin, Anna Janssonin tai Outi Pakkasen helppoja vähemmän kamalia opuksia. Dekkarivalikoimassa oli myös Leena Lehtolaisen Luminainen, josta vielä muistankin jonkun pätkän. Ja sophie Hannahin Hercule Poirot romaani Kolme Neljästä. Oletteko tieneet, että Agatha Christien perikunta on antanut Hannahille luvan kirjoittaa uusia Poirot-opuksia? Aika jännä juttu oli tämä, mutta ei siitä Agathan kirjallista neroutta löytynyt.
Sitten siirryin suomalaiseen kirjallisuuteen. Ensin luin Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan, mikä sekin oli ehkä dekkariksi luokiteltava. Se oli ihan uudenlaista luettavaa. Hyvä kun tajusin kaikki sanat ja kommervenkit. Mutta ajattelen kyllä lukea ainakin vielä toisen Hannun kirjoista.
Toinen suomalainen oli Jussi Valtosen Siipien kantamat. Siitä tykkäsin kovasti, kun siinä kaikki ei ollut ihan "tästä maailmasta", vaan niinkuin yliluonnollista, vaikka tuntuikin ihan luonnolliselta. Siinä meillä on hyvä suomalainen kirjailija! Pidin myös kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät.
Elizabeth Strout oli minulle uusi tuttavuus. Nimeni on Lucy Barton oli todella syvällinen (hei onko sellainen sana suomenkielessä...-on varmaan!) Tarkoitan, että moniulotteinen. Miten tavallisenkaan ihmisen elämä ei ole ihan yksinkertainen. Tämän luen vielä uudelleen.
KateMorton on aina turvallinen valinta sarjassa Hyvää Lukemista. Hän on kotoisin Australiasta, ja ehkä se tuo romaaneihin sen pienen vierauden tunnelman. Ja onhan niissä aina vähän jotain yliluonnolliseen viittavaakin. Ei mikään Nobel-kirjailija, mutta hykerryttävän mukavaa luettavaa.
Heather Morris kertoo järkyttäviä asioita Auschwitzistä. Valitsin sen, koska en heti tajunnut, mitä siellä oikein tatuoitiin: numerot vankien käsivarteen! Ja tatuoija oli tietysti vanki itsekin. Kirjallisilta ansioiltaan tämä kirja ei ole mitenkään erinomainen, mutta uusia kammottavia asioita ihmisen luonteesta sai taas kauhistella. Yöunta en silti menettänyt. Maailmassa on enemmän kaunista kuin kamalaa.
Kun olin käynyt kävelyllä Thamesin varrella, huomasin Elisan kaupassa kirjan nimeltä Murha Thamesin Varrella. Nappasin sen sieltä tablettiini. No, se nyt oli sellainen "lue, unohda, ja joskus voit lukea uudelleen"-dekkari. Jonka murhaajan arvasi aika pian..
Sitten oli valittavana vielä 3 kirjaa: James Joycen Ulysses (uudempi käännös. Vanhemman olen lukenut joskus nuoruudessa, mutta se taisi mennä yli hilseen, kun en muista siitä mitään!), Miki Liukkosen O ja Edouard Louisin Ei Enää Eddy. Eddyn ajattelin jättää viimeiseksi. Jamesin ja Mikin kirjat ovat pitkiä kumpikin, ja maistelin vähän kummankin alkua, ennenkuin päädyin O:hon. Se tuntuu kertovan montaa juttua yhtä aikaa, mutta ei se mitenkään sekava kuitenkaan ole. Aivan erilainen kuin mikään, mitä olen lukenut. Odotan jännityksellä, miten kaikki erilaiset tarinat liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö? Ei tulisi mieleenkään jättää kirjaa kesken, vaikka se onkin ihan kammottavan pitkä. (1262 sivua minun laitteellani.) Sadepäiviä on vieläkin luvassa...
Joku voi nyt ihmetellä, ettäenkö lue ollenkaan englanninkielistä kirjallisuutta. No, luenhan minä, vaikka vähemmän. Luin Wee Folk Tales in Scots, skotlantilaisia tarinoita, tosin skotin kielellä, mutta sitä on helppo ymmärtää luettuna. Siis skotin kieltä, ei gaeliä. Tällä hetkellä on luettavana kuvitettu Skotlannin historia, jossa mukavan lyhyesti ja paljoin kuvin kerrotaan uusia mielenkiintoisia asioita Skotlannista. Juuri muutama päivä sitten, katselin viiden punnan seteliä ja ihmettelin, kuka on siinä kuvattu nainen nimeltä Nan Shephard. Sehän täytyi tutkia, ja selvisi, että hän on Skotlannin arvostetuin Cairngormin vuoristosta kirjoittanut kirjailija. Ja tietysti minun täytyi etsiä hänen kirjansa The Living Mountain Amazonista, ja nyt sekin on luettavana. Ja ihana se ainakin näin aluksi on ollut. Paitsi se järkyttävän pitkä esipuhe, jonka jätin kesken... Ja onhan sitten luettavana vielä se vessakirja, Hidden Histories, joka kertoo kaikista Englannin luonnon oudoista jutuista, joista ei aina oikein tiedä, ovatko ne luonnollisia vai ihmisten aikaansaamia.
Mutta hei, älkää sentää kuvitelko, että löhöilen kaiket päivät sisällä kirjoihin uppoutuneena. Aina välillä sade loppuu, ja silloin voi pistäytyä lenkillä tai istuttamassa taimen, tai rakentaa aidan. Tai niinkuin toissapäivänä teimme, ajaa 1,5 tunnin päähän, jonne on luvattu vähemmän sadetta ja kävellä siellä aivan ihastuttvaa metsä-mäki-niittypolkua muinaiselle piktien linnoitukselle ja sitten upealle vesiputoukselle. Kun sataa, purot, joet ja putoukset ovat parhaimmillaan. Niinkuin se eilinen Coire na Ba:n pitsiputous. Ja puro. Ja koko Coire, mylvivine kauriineen!
Ulkoilun jälkeen jaksaa taas lukea. Peittoon kääriytyneenä, laiskanlinnassa löhöillen.
ps. Elisa kertoo aina vain, että tallennustila on lopussa, vaikka pöydällä on enää vain 3 kirjaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti