Heliotherapy

Löysin tämän hauskan sanan, kun luin Nan Shepherdin kirjaa ja törmäsin sanaan helio. Nan käyttää sitä kuvaamaan yhtä auringonlaskun väriä, enkä tiedä, mikä väri se on. Jotain aurinkoista tietysti, mutta entäs tarkasti? Koko sanaa ei löytynyt Oxford English Dictionarystä, mutta sitten törmäsin tähän heliotherapyyn, ja se sopi mielestäni hyvin tämän jutun otsakkeeksi.

Eilispäivä oli nimittäin niin aurinkoinen kuin vain päivä voi olla, kun syysaurinko jo paistaa matalalta. Niin matalalta se aamulla paistoi, että kun lähdin kävelemään, Invermoristonin laakso oli vielä ihan varjossa. Vain vuorista näki, että aurinko jo oli noussut, sillä huiput loistivat kirkkaan oransseina. Olisikohan se väri helio?

Kuljin vanhaa siltaa pitkin Moriston-joen yli, kuva on vähän epäselvä, kun silta on tehty joenuoman kalliosta.

Uoma oli todella upeaksi muotoiltu, siis vesi sen oli muotoillut eivätkä sillanrakentajat! Uusi siltakin oli ihan nätti. Ellei vanhaa olisi sitä voisi kutsua vanhaksi.

Metsätiellä yhtäkkiä pomppasi eteeni kaksi kaurista! Ne tietysti kirmasivat karkuun, minä seurasin hetken niiden valkoisia häntiä, mutta sitten ne katosivat puiden keskelle. Sron na Muic-vuoren pohjoisrinne oli varjoisa ja viileä, kuusimetsäinen. Kun polku kääntyi vuoren itärinteelle, aurinko yhtäkkiä pilkisti puiden lomasta!

Ja siitä sitten alkoi nousu yhä ylemmäs, jyrkästi, sydän pompotti, ja puuskututti, mutta metsä oli ihanan syksyinen. Vaikka puut olivatkin enimmäkseen havupuita.

Syyskultaa

Vähitellen metsä harveni ja Loch Ness tuli näkyviin.

Siellä järven takana kohoavat Monadhliath Mountains, ja ehkä tuo vaalea huippu kuuluu jo Cairngormin kansallispuistoon.

Nyt piti päättää, menenkö alapolkua vai yläpolkua. Craik Na Dav-B&B:n emännän mielestä yläpolku on ehdottomasti kauniimpi, ja minäkin ajattelin, että aurinkoisena päivänä olisi aika hölmöä kulkea synkässä metsässä koko päivän. Siispä vielä ylemmäs!

Polku kohosi aika korkealle, ja aurinko valaisi sumupilvet kirkkaiksi matoiksi.

Puita kasvoi vain purojen uomissa, ja kuten näette, kasvillisuus on heinää. Polku oli tosi hyväkuntoinen ja mukavasti kiemurteleva. Kukkia ei juuri näkynyt, eikä taivaalla liidellyt haukkoja. Joitakin pikkuisia lintuja puikkelehti heinien seassa, ja oransseja sieniä kasvoi polulla, heinien varjostamalla reunalla.

Järven vastapäinen rinne oli vieläkin varjossa, ja järvi näytti jotenkin maagiselta.

Polun varteen oli ihanasti raahattu/jätetty suuria kiviä, joilla istuskellen mahtuisi kaksikin ihmistä nauttimaan eväistä ja maisemista. Minulla ei vielä ollut yhtään nälkä, olin syönyt tosi runsaan aamiaisen majapaikassani, joten päätin syödä sitten vasta kun polku alkaa laskeutua alas vuorelta.

Ylhäältä kiemurteli vähän väliä solisevia ja lorisevia puroja. Joidenkin uomat olivat syviä, ja niiden yli oli rakennettu siltoja.

 Pääsinpä sitten itsekin kuvaan...

Tässä silta auringosta varjoon.

Chihuly mushroom

 Tuolta tulin...

Tuonne menin. 

Matalalta paistava aurinko tekee mukavia varjoja. Se muokkaa leikkien maisemat uusiksi eikä välillä aina tiedä minkämuotoinen maisema oikeasti onkaan.

Kontrastit ovat upeita,

samoin kaukaisuuden monisiniset vuoret. Tiesittekö, että Cairngorm tarkoittaa Siniset vuoret?

Vettä ja valoa mielenkiintoisempaa yhdistelmää ei maisemista varmaan löydykään.

Vihdoin aurinko alkoi valaista vastapäistä rinnettä ja koivujen kulta tuli näkyviin.

Saavuin paikkaan, josta polku alkoi laskeutua alas. Siihen oli rakennettu tuulensuojamuuri.

Siellä penkillä kun istui, näki, kuinka kamalan pitkä Loch Ness onkaan. Vaikka siitä näkyikin varmaan vain puolet.

Polku kiemurteli alaspäin,

ja sieltä kukkulan takaa tuli näkyviin Fort Augustuksen kylä. Great Glen, jossa kulkee Caledonian Canal, on vielä usvan peitossa.

 Pian saavuin ihanaan sammalmättäiseen metsään.

Polku kiemurteli tiukkana siksakkina tosi jyrkkää rinnettä alaspäin, ja sen vierellä solisi puro, välillä kevyesti kivien yli tanssahdellen, välillä syöksähtäen huimaan putoukseen.

"Tuossapa olisi hyvä eväspaikka", ajattelin, ja huomasin, etten ollut vielä syönyt mitään. Istuin sitten siihen

Ja kaivoin repusta majapaikan emännän antaman omenan. Lieneekö pääni pehmennyt kauniilla polulla maisemia ihaillessani, kun tuli mieleeni omituisia ajatuksia:

Tässä syö Eeva omenaa. Aatamia ei ole, siksi syön sen itse. Entäs jos muinainen Eeva ei olisikaan antanut Aatamille omenaa (tai mikä hedelmä se sitten olikaan?) Mitä olisi tapahtunut? Tai jos omena olikin tiedonjyvänen? Olisiko ollut parempi jättää syömättä?

Sitten havahduin ajatuksistani ja jatkoin matkaa, pehmeällä sammalella sipsutellen, veden juttelua kuunnellen.

Ja sitten olinkin jo kylässä. Vaihdoin hikisen paidan puhtaaseen (että kehtaisin mennä bussiin), istahdin penkille juomaan eväskahvitölkillisen. Bussi tuli, ja lähdin kotiin.