Sumussa

Astuin autosta suoraan heinien peitossa olleeseen ojaan, niin että kengät olivat jo retken alussa vettä täynnä. Arto oli pysäyttänyt auton polun alkuun, mutta se olikin väärä polku, ja jouduin kävelemään takaisinpäin, joen yli ja toisen kohdalle, että pääsin oikealle polulle. Tai niin ainakin kartta sanoi. Polkua ei ollut kovin paljon käytetty, joten se katosi aina välillä. Olin katsonut kotona Walkinghighlandsin sivulta, että tuosta vain suoraan ylös, kahden tasanteen kautta.

 Ylempänä rinteessä, missä kasvien kasvaminen on hitaampaa, polku näkyi selvemmin, eikä eksymisen vaaraa ollut.

"Ihan kuin alkaisi sataa", ajattelin, ja repun päälle alkoikin tipahdella sen verran useita pisaroita, että vedin sadesuojan sen päälle ja takin niskaan. Vaikka en kyllä tiedä, onko hikimärkyys parempi kuin sademärkyys. Kun varapaita ei tullut mukaan. On ollut kuukauden päivät hellettä, enkä enää tiennyt, kuinka varautua Skotlannin säähän.

Kipusin rauhallista Vanhan Naisen vauhtia ylöspäin, sara-heinikko muuttui  vähitellen kanerva-sammalikoksi. Polku oli kivinen, kokeilin välillä, miltä pehmeässä sammalikossa tuntui astella. Ihanaa se oli. Niinkuin pilvellä. Luulisin.

Toisen tasanteen takaa näkyi huippu. Toiveajattelin, että se oikeasti olisi Huippu, mutta arvelin, ettei se ole; niin käy aina tunturissa. Tai siis nythän ollaan Corbettilla. Se on Munroa piirun verran matalampi vuori. Siis mäki. Kukkula. Mikä ikinä. Siinäpä kipusin. Sade lakkasi, mutta puroista alkoi nousta sumua, jota lopulta oli kaikkialla ympärilläni. Uskalsin jatkaa matkaa, koska polku oli niin selvä. Pääsisin takaisin tätä kautta, jos sumu ei haihtuisi, ennenkuin lähden laskeutumaan vuoren toista rinnettä kotiin päin. Niin kaunista!

Kumpi polku pitäisi tässä haarassa valita? Olin kyllästynyt kengän alla luisuvaan hietikkosoraikkoon, joten valitsin kalliopolun. Se tietysti on märkä ja ehkä liukas, mutta olen varovainen...-ja todella sain olla varovainen! Kallio oli neliraajakiivettävä, sanoisin, että kauriit eivät siitä kipuaisi, ja siksi se ei olisi minullekaan kaikkein paras reitti. Mutta jotain jännitystä pitää välillä olla, ja jatkoin hymyillen kipuamista. Alas en katsonut.

Tuli niitty. Siellä kasvoi tunturipoimulehteä kellokanervien kanssa kivien kainaoissa. Pienenpieniä tulipunaisia mustikanvarpuja harmaan ja vihreän sammaleen keskellä. Jotain varpua, jota en tuntenut.

 Ja sitten aukeni näkymä, jota en ollut osannut odottaa. Aivan kuin joku jättiläinen olisi haukannut vuoresta palasen ja kivenmurikat olisivat tipahdelleet suupielistä haukkauksessa muodostuneeseen kuoppaan. Ja sen kuopan takana oli Viimeinen Huippu. Kun tuon vielä nousen, olen perillä. Seisoin siinä ja ihmettelin, mistä se polku oikein tuonne jyrkän kivikon päälle pääsee. Hämärästi näin sen siksakkailevan alarinteessä, mutta sitten se katosi. Varmaan se menee toiselle rinteelle, ajattelin, ja lähdin rohkeasti viimeiselle taipaleelle. Sepä olikin helpompi kuin luulin, ei irtokiviä, ei neliraajapätkiä, pelkkää "hyvää" polkua. Ja sitten olin perillä. Kivisellä niityllä.

Ja sepä oli kuin taideteos: yksi harmaista kivistä rakennettu kivikeko, toinen punainen, kolmas valkoinen. Ja maa oli näistä kolmesta kivilajista rakennettu: punaiset kivet olivat litteitä sirpaleita pystysuorassa, valkoiset vähän isompia kulmikkaita ladoksia, harmaat ihan normaalia kivikkoa. Ällistelin ja pällistelin. Taidokasta!

Kävelin valkoisen kivikeon luokse, siitä näki alas kylään, meidän talo näkyi juuri ja juuri kun vähän kurkotti...-ei ei, tietenkään ei liikaaa...

Popsin yhden patukan ja join vettä, käsivarsiani heilutellen ja sinne tänne hypellen. Ei ollut tuulta, joka olisi puhaltanut mäkärät silmistä korvista nenästä

ja niinpä lähdin laskeutumaan alas, tutkittuani kartasta, mistä kohdasta pääsisi loivinta reittiä. Lähdin siitä suoraan alas, mutta kolme kertaa yritin olla pelästyttämättä pieniä kaurislaumoja, joten reitistä tuli eriskummallista siksakkia, ja sittten mutakuoppien kiertelyä. Mutta  pienen harjanteen ylitettyäni näin tutun maiseman, jonka jyrkät rinteet sumu aikoi juuri kietoa peittoonsa. Päätin seurata aidantolppia, niitä samoja, joita silloin talvella, jotta en eksyisi, vaikka näkyvyys huononisi. Mutta sumu nousi ylös, ja näin laakson, purojen uomat sen reunoilla ja pohjalla isomman kiviuran, joen uoman. Sinne kun pääsen, ei ole pelkoa eksymisestä, vaikka maailma peittyisi untuvatäkkiin.

Hitaasti kävi kivikkoisen turverinteen laskeutuminen. Menin alas siitä mistä mieli teki, jyrkkiä yllätyksiä ei tullut vastaan, vain vielä kaksi kaurislaumaa, joille osoitin, että olen menossa tuonne toiseen suuntaan, en heitä häiritsemään.
Ja sitten näin Suuren Kelon. Siitä alkoi hyvä polku, mikä tosin oli tänä kesänä jäänyt vähälle käytlölle ja katosi silloin tällöin olemattomaksi. Mutta pian olin patoaltaalla, se oli melko tyhjä, ja matalan veden alla näin upeanvihreän, raidallisen kiven. Vahinko, ettei reppuni ole suurempi kuin minä; silloin ottaisin kivikaunottaren mukaani... -Mikä hullu ajatus! Olenkohan saanut liikaa raitista ilmaa?