keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mesiangervoaika

 Lähdimme ajelemaan kohti pohjoista, Spean-joelle, jossa piti olla mukava polku mahtavan jokiuoman vierellä. Mutta ei sitten ollutkaan. Mutta matkalla, autotien varrella, kasvoivat kaikki kesäkukat suloisessa sekamelskassa. Leinikkejä, koiranputkia, näitä täkäläisiä keltaisia, jotka eivät ole kultapiiskuja vaikka ovat saman värisiä. Ja mesiangervoja.

Pikkuisena tyttönä rakastuin mesiangervoon. Minusta mikään ei ollut niin ihana kukka kuin se. Niinkuin kukkapilvi. Se kasvoi ojissa, missä mikään muu kasvi ei halunnut kasvaa. Se tuoksui ihanan mausteiselta. Pikkuotuksetkin pitivät siitä, mutta jotenkin sen täytyi olla lumottu, koska lehmät eivät sitä syöneet. Nyt tiedän kasvista enemmän. Se ei suinkaan ole ainoa kasvi, joka hauaa kasvaa ojassa, vaan se on kauhea valloittaja. Yritin kasvattaa sitä kukkapenkissä, mutta muut kasvit säikkyivät sen lähentelyjä ja katosivat. Sen tuoksu on aika kammottava, jos sitä menee lähietäisyydeltä nuuskimaan. Mutta silti se on minulle rakas kasvi. Tuo mieleen lapsuuden lehmälaitumet ja heinäpellot.

Toinen lapsuuden ihastus oli koiranputki. Tai karhunputki, mikä tahansa putkikasvi. Koska niistä sai putken. Putken suulle laitettiin pihlajanmarja ja sitten puhallettiin niin että marja lensi avuttoman vihollisen niskaan. Tai jonnekin. Vaikkapa puunrunkoon. Tai heinäseipääseen. Se oli poikien leikki, ja siksi niin kamalan kiva.

 Lapsuuden autottomien, mutkaisten teiden varsilta voi poimia kukkakimpun, jossa kaikki kukat olivat eri lajia. Eikä se ollut pieni kimppu. Edellisten lisäksi siinä oli ainakin hiirenvirna, pietaryrtti, kurjenpolvi, päivänkakkara, suolaheinä, hevonhierakka, takiainen, ohdake, horsma ja mitähän vielä? Muistatteko? Pihanurmikolla kasvoi pieniä kasveja, mutta ne eivät sopineet tähän isojen kukkien kimppuun. Pienistä ehkä ihanin oli pihasaunio, se tuoksuu vieläkin hyvältä. Ja ratamo, jolla haavat hoideltiin.

Luulen että nämä kaikki (paitsi siis kultapiisku ja pietaryrtti) kasvoivat Speanin laakson autotien varrella. Tuli jotenkin niin tulevaisuuteen luottavainen olo. Kun nyt on tämä ilmastonmuutos tulossa ja ötökät harvenevat ja kasvit kärsivät kuivuudesta, oli onni nähdä, että luonto voi toistaiseksi vielä hyvin, ainakin täällä, valtatie A 86:n varrella. Luotan luontoon. Se pystyy mukautumaan kaikenlaisiin katastrofeihin. Tuhannen vuoden päästä luonto voi olla kokonaan erilainen kuin tänään, mutta silti se ON.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti