Välillä kun mietin tänne Skotlantiin muuttamista, kulkivat kylmät kauhun väreet selkäpiissäni. Mäkäröitä! Kauheita otuksia, jotka kymmenin tuhansin hyökkäävät kimppuun ja pistelisivät poskeensa jos niillä olisi posket. Onko niillä ? En tiedä, mutta aika kauheaa oli ihan aluksi, kun yritin tehdä jotain pihalla, ja joka puolelta minua nakerrettiin. Sitten keksin pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja hyttysmyrkyn. Laitoin myrkkyä nahkaani, koska hyttysverkon alla olo tuntui ahdistavalta ja pimeältä. Onneksi mäkärät eivät vaivaa aurinkoisina päivinä, niinkuin nyt, kun on ollut sateetonta yli kuukauden ajan. Ja silti toivon sadetta. Omituista tämä elämä!
Toinen, ihan näkymättömän pieni peto täällä on punkki. Ei se ole mikään aivokuumepunkki, eikä kovasti borrelioosipunkkikaan, varmaan se on siihen liian pieni. Mutta kimppuun se hyökkää saniaisikosta ja heinikosta, takertuu vaatteisiin ja kipuaa sinne ja tänne ja haukkaa. Sen se tekee niin hiljaa ja varovasti, ettei sitä huomaa ennenkuin punainen läikkä nousee iholle. Mutta nämä täkäläiset ovat niin pikkuisia, ettei niistä saa punkkipihdeillä otetta, täytyy vain kaivaa kynnellä ne juurineen pois, tai siis hampaineen, vai onko niillä edes hampaita?
Paarma on pedoista salakavalin: sen huomaa vasta kun se puraisee. Autsh! Kerran, siis vain kerran, olen yrittänyt tutkia tätä pitkulaista kärpäsennäköistä otusta tarkemmin, mutta se ei halunnut tulla tarkastelluksi, vaan puraisi. Vaikka en tehnyt sille mitään! Julma peto! Sen jälkeen olen aina paukauttanut paarmat nyrkillä liiskaksi niin lujaa kuin jaksan. Täkäläiset paarmat ovat aika hitaita, sillä tänäänkin litistin ainakin 7 autuaammille pureskelumaille.
Mutta on yksi peto, -joka kylläkään ei ihmistä syö- joka on aivan ihana. Sudenkorento. Niitä lenteli tämänpäiväisen polun varrella kymmenittäin, ainakin kolmea laatua. Neidonkorentoja oli alempana vuorella, ei kovin paljon. Isompia, kelta-vihreä-mustia pitkäkorentoisia oli vaikka kuinka paljon. Ne lentelivät siipiään räpistellen edes takas polulla, opastivat meitä oikeaan ja vasempaan, mutta me menimme suoraan. Sitten ne istahtivat omalle lepopaikalleen pettyneinä, kun eivät saaneet meitä harhapoluille. Vai meniköhän se niin? Ehkä ne vain etsivät syötävää. Onneksi me emme kuuluneet niiden ruokavalioon!
Sellaisia petoja täällä meidän kanssa asustelee. On niitä muitakin, mutta ne ovat punkkiakin pienempiä eikä niitä lasketa. Vai onkohan niitä ollenkaan?
Kyllä petojen kanssa tulee juttuun, kun tuntee niiden tavat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti