Aamulla, kun Arto lähti ajelemaan kohti Liverpoolia, nostin peukun pystyyn ja liftasin leirintäalueen kohdalle Loch Levenin rannalla. Siitä lähtee polku ylös Garbh Beinnin ja Meall Deargin väliselle harjanteelle. Siellä näyttäisi pääsevän kävelemään lumella! Jess!
Lähdinkin vahingossa ylös joen väärää puolta, niin että pian sain verestää joenylitystaitojani. Onneksi joessa oli kohta, josta sauvojen avulla pääsi helposti yli, sillä joen tuolla puolella on hyvä polku. Toisella puolella saa kahlata polvenkorkuisessa kanervikossa.
Arvelin, etten koko retkellä näe yhtään ihmistä, mutta varmaan sentään jotain muuta elämää, esim. kauriita...-ja siellähän niitä oli kokonainen lauma! Huomaatteko? Kuvan vasemmassa ylänurkassa lumirajan alapuolella. Suurin osa ehti piiloon harjanteen taakse ennenkuin ehdin kaivaa kameran taskusta. Kaksi kaurista oli käynyt joella juomassa, ja nekin ravasivat lauman perään.
Harjanteen takaa tuli näkyviin Aonach Eagah Range, jonka huipulla kulkee aika kimurainen polku, kapea, molemmilla puolilla korkea pudotus. Luulen, että minulle riittävät helpommat näköalapaikat näillä korkeilla ikävuosilla.
Tuommoisessa ylenevässä laaksossa on aina paljon pieniä ja isompiakin putouksia. Tässä muutamia: Ensimmäinen pieni (n. 20m korkea) liruputous oli tosi kaunis, kirkkaassa valossa kimmeltävä, mutta eihän siitä "luonnollista" kuvaa saanut.
Kaikki muut kuvat ovat samasta, laakson pohjalla kulkevasta joesta nimeltä Alt Gleann Chaolais, eli Lahtilaakson joki. Lahti tässä tarkoittaa vesielementtiä eikä teurastusta...
Ylempänä alkoi olla jo enemmän lunta
niin että tässä kohdassa vettä tuskin näki. Olin taas joen väärällä puolella...-pääsenköhän yli ollenkaan...-en ainakaan tässä kohdassa... No pääsin! ylempänä oli vielä ihan lähes lumettomia kohtia, eikä joki ollut enää kuin kengänlevyinen puronen.
Kipusinkapusin, ja vihdoin pääsin lumelle. Tuolla alhaalla pilkahtelee Loch Leven, sieltä siis lähdin liikkeelle. Aika mahtavia maisemia, vaikka olinkin korkeimmillaan vain 535 metrissä.
Aurinko paistoi vastapäisille huipuille.
Tuosta siis tulin
ja tuonne menin. Ihan yksinkertaista! Mutta ei! Kuten tiedätte, lumella on taipumus kerääntyä painanteisiin, ja niitä täällä ylhäällä tuntui olevan enemmän kuin muistinkaan! Ja painanteissa puroja ja lätäköitä. Olin mielestäni kamalan tarkka siitä, mihin astuin, köytin sauvoja kevennyksenä, mutta tietenkin jossain vaiheessa liikaa ihailin maisemia tai unelmoin jotain ihmeellistä, ja putosin lumen läpi puroon. Kengät täynnä vettä. Pääsin kyllä helposti ylös, vieläpä menosuunnan puolelle puroa, mutta jääkylmä vesi kengässä ei ole kaikkein ihanin asia. Oikea lahje ja sukkakin olivat jäämärät niin että nilkkaa alkoi ihan särkeä. Mutta älkää huolestuko, minulla oli varasukat mukana! Eikä ollut pakkasta, niin että kuivan sukan saatuani nilkka lämpeni, niinkuin myös vesi kengässä kävelyä jatkaessani. Kaikki oli ihan hyvin.
Siellä ylhäällä oli juossut kettu tai pari. Eräällä aavalla lumilakeudella näin, että pohjalla on puro, ja seurasin kettujen reittiä, koska jäljet kulkivat ristiin tietyssä kohdassa puronuomaa. Arvelin, että ketut tietävät, mistä puro on helpointa ylittää. Ja niinhän se oli. Paitsi että muutamassa kohdassa lakeutta humpsahdin polvensyvyyteen asti. No, kun pääsin paikkaan, jossa alamäki alkoi, lumi väheni, ja kiertelin pälveltä toiselle. Aika kiemurainen polku siitä tuli, ja joskus täytyi kiivetä ylös, koska rinne oli liian jyrkkä alaspäin mentäväksi. Tai hanki näytti liian pehmeältä ja paksulta.
Oli siellä ylhäällä sitten muutakin elämää: jänis oli loikkinut keveästi hangen ja puron yli. Sitä kävi vähän kateeksi. Ollapa niin kevyt ja lumikenkäjalkainen. Tai jos olisi pieni hiirulainen, joiden polut kulkivat mättältä toiselle. Tai riekko! Näkisi maailman yläilmoista!
Seurasin muutaman sata metriä hangesta esiin törröttäviä aitatolppia, ja sitten vielä alemmas mennessä alkoi näkyä tuttuja virstanpylväitä, ne kun eivät olleet hautautuneet lumeen. Joenmutkassa näin tutun kelopuun jonka vieresta kulki polku kohti Kinlochleveniä, ja laskeuduin aika jyrkkää lumetonta rinnettä sen luokse. Oli lounaan aika. Vaikka kas kummaa! eihän kello ole kuin 11.30! Luulin, että oli jo iltapäivä!
Tässä on lounaspaikkani. Muutin vähän kuvan väriä, että tuo puu erottuisi kaikesta harmaudesta. Puun vieressä on hieno putous, se on isompi ja hienompi kuin miltä kuvassa näyttää.
Oli mukava kävelyretki! Vaikka en odottanutkaan ihan NIIN paksuja kinoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti