Vanhan herran harteilla

Tässä lähellä, kävelyetäisyydellä meidän Skotlannin kodista, on kymmenen munroa. Eli siis yli 900m korkeaa vuorta. Lähimmän, Am Bodachin huippu on linnuntietä kolmen kilometrin päässä. Ihan niin suoraan sinne ei ainakaan minun taidoillani pääse, siinä on kaikenlaista jyrkännettä ja joenylitystä välissä. Ehkä se on 5-6 km, kun polkuja pitkin kulkee.

Am Bodach on suomeksi vanha mies. Tästä meidän pihalta sen huippua ei näy, mutta kun katsoo sitä Coire na Ba:sta, se näyttää enemmänkin vanhalta kyrmyselkäiseltä ukolta.

Toisaalta, kauempaa, Loch Eilden suunnalta katsottuna se on kunnianarvoisa vanha herra.Tuossa kuvassa se tosin on piiloutunut pilviin...

Semmoisena minä sitä ajatelen. Jossain sen rinteellä on ison haukan pesä. Linnut, tänä kesänä vanhemmat yhden poikasensa kanssa, kiertelevät kylän yllä kirkuen. Se on upeaa.

Viikko sitten päätimme kiivetä katsomaan, miltä maisemat näyttävät Herran hartioilta. Valitsimme Coire na Ba:n kautta kulkevan polun, se on pitkä, mutta mukavan loiva reitti. Sen verran vähän on tänä kesänä tullut käveltyä ylämäkeen, että ensimmäinen lepotauko pidettiin jo Coiren lammasaitauksella, parin kilometrin päässä. Siitä katsoen Herra ei näyttänyt sen kummemmalta kuin moni muu kumpare siinä ympärillä.

Kun sitten olimme kivunneet Coiren perälle ja kaksi suurta ja muutaman pienemmän zigzagin Herraa vastapäätä olevalle satulalle, se alkoi jo näyttää oman luonteensa. Siinä söimme lounasvoileivät ja joimme kahvit. Oli tosi mukava ilma, jokseenkin aurinkoista ja vain vähän tuulta. Lämpötilakin sopivan matala.

Sitten piti kiertää Coiren pohjukka siellä ylhäällä vuorien huipulla. Se osuus , huipuilla kulkeminen, on aina minun mielestäni paras osa "hillwalkingia". Maisemat ovat ihania, ilma raikasta, nousut eivät niin kovin raskaita. Siihen osui matkan varrelle toinenkin munro, Stob Coire a Chairn. Sen huippu on isoa kivikkoa, niinkuin jotkut Lapin tunturit. Sitä oli kiva kiivetä, käsiäkin tarvittiin apuun.

Huipulta näkyi Ben Nevis, se on tuossa meidän takana pilvessä, ja lähempänä kaksi tosi jyrkkää ja kivistä munrokorkuista huippua. Sinne! Mutta ei tällä kertaa.

Tältä suunnalta loppumatka Am Bodachille on tosi jyrkkä. Yhdessä oppaassa sanotaan, että tätä reittiä ei ehkä kannata tulla alas. Mutta ylöspäinkin kipuaminen oli jotenkin pelottavaa, varsinkin, jos välillä katsoi, minkälaista reittiä oli kiivennyt. Huh, jos lipsahtaisi! Paras vaan kivuta, eikä miettiä turhia. Ja sitten tultiin huipulle. Ihanaa pehmeää ruohoa, siinä missä ei ollut kivikkoa. Ei ollenkaan niin vaarallinen paikka, miltä alhaalta katsoen näyttää. Oli satametrinen loiva rinne, ruohikkoa, ja hiukan jyrkkää siitä näytti olevan kylään päin katsottuna. Mutta sitä reittiä ei kukaan kulje. Varmaan siellä on esteitä, vaikkei niitä huipulle näy.

Tässä valkoinen kivenlohkare osoittaa huipun paikan, Arton reppu kököttää sen takana ja Arto, musta viivamainen piste kaukaisuudessa on menossa katsomaan, näkyykö kylää.

Sitten piippasi kännykkä. Siellä ylhäällä siis oli kenttä, ja niinpä tekstailin joulupukin asiamiehen kanssa jonkin aikaa, niin että Arto ihan hermostui. Tekstailla nyt niin upeassa paikassa, eikä vain huokailla upeita maisemia. Todella sietämätöntä! Mutta kiva oli lähettää muutama kuva Korvatunturille. No eipä siellä huipulla sen kummempia tehty. Alaspäin menevä polku oli helpompi, sen pystyi laskeutumaan ihan ilman käsiä. Siellä, Sgurr an Iubhairin satulalla, näimme kaksi maastopyöräilijää. Se on kanssa yhtä hullun hommaa! Polut kun täällä eivät ole ihan tasaisia, usein enemmänkin kivisen puron pohjaa. Pidän kyllä pyöräilystä, mutta tasaisemmilla reiteillä. Kaliforniassa se oli hauskaa, näillä poluilla ei. Jalkaisin on tukevampi olo.

Paitsi että kun on kivunnut ja laskeutunut puoli päivää, polvet sanovat vastalauseensa. Eikä olo silloin tunnu ihan tukevalta. Pysähtyä ja levätä tietysti voi, mutta silloin saa seuraansa parven mäkäriä, jos ei löydä hyväntuulista paikkaa. Välillä oli ihan pakko seurustalla mäkärien kanssa hetki, lepuuttaa polvia ja vajentaa vesipulloja. Polku kiemurteli joen, tai siis puron vartta alaspäin, pieni puro muuttui suureksi puroksi ja ryntäsi putouksena ja jyrkkään kuruun. Sen me sivuutimme, ja pian pääsimme ihmisten ilmoille, West Highland Wayn leveälle ja tasaiselle tielle. Siinä sitten kulkiessamme mietimme retkeämme ja olimme samaa mieltä siitä, että kyllä oli ihanaa!