Ihan tavallistahan on, että vanhemmiten ihmiset potevat kaikenlaisia kremppoja ja tauteja, milloin mistäkin kolottaa tai kutittaa tai nipistelee. Tai sitten asiat alkavat karkailla mielestä, varsinkin nimet, niin ihmisten kuin eläinten, ja paikkojen. Mutta minuun on iskenyt kummallinen tauti: hukkaan takkeja.
Ensin hukkasin kesätakkini. Tai no, se kaiketi oli enemmänkin unohdus. Olin menossa Helsingin Rastilasta lentokentälle, kun yhtäkkiä tuli mieleeni, että unohdinkohan nyt kuitenkin asunnon laina-avaimen takkini taskuun? Niin siinä varmaan kävi, mietin, mutta tajusin myös, että takin olin jättänyt sinne naulakkoon roikkumaan! Voi mikä pölvästi! Kuinka voi unohtaa takin? No joo, lämmin kesäpäivä ja muuta ajateltavaa, niin siinä sitten kävi. Eikä sillä takilla niin väliä, olin jo pitkään harkinnut uuden ostoa. Kun siitä irtoilivat nepparit. Ja muutenkin se oli aika resu. Menköön kierrätykseen! Nyt ehkä sitten saan vihdoin aikaiseksi uuden takin oston. Kävin kuitenkin vintiltä hakemassa varalle vanhan kesätakin, josta en ollut raskinut luopua, vaikka sen hihansuut repsottivat. Se on kiva takki, ja on nyt jo muutaman viikon palvellut minua ihan kiitettävästi. Vaikka onkin vähän pinkeä sieltä täältä.
Lähdinpä sitten eräänä päivänä vähän pidemmälle kävelyretkelle, kuumana päivänä, kevyessä sateenuhkassa, ja otin siis ulkoilutakin mukaani. Muutamia kilometrejä käveltyäni satuin Hesketh Bankin kylässä puiston penkin kohdalle, ja istahdin juomaan ja karttaa tutkailemaan. Kohta oli tulossa se kohta kävelyreittiä, jota eniten odotin: Ribble-joen suistoruovikko. Ainakin se siltä näytti kartassa. Mutta se olikin viljelysmaata, silmänkantamattomiin, polut olivat pellonvieriteitä, vihreää nurmea. Kuljeskelin pilvien takaisessa auringonpaisteessa, merentuoksuisessa tuulessa loputtomilta tuntuvien peltojen keskellä. Kottaraisparvi harjoitteli syystanssiaan, muutama lokki lensi silloin tällöin pään yli, mutta muuten olin aivan yksin. Se on aika ihmeellisen ihanaa, yksinolo luonnossa.
Mutta sitten seuraavana päivänä kotona huomasin, ettei ulkoilutakki ole paikallaan naulakossa. No jessus! Senkin olen unohtanut! Varmaan se makaa siellä penkillä...-ei, ei sitä ollut silloinkaan! Jäikö se bussiin? Ei, koska se oli minulla päällä kun tuli kuuma. Siis sen täytyi jäädä siihen Ribble-joen sivuhaaran kohtaan, jossa istahdin katselemaan...-sitä sun tätä. No joo. Tuskin se siellä enää on, siinä käveli aika monta ihmistä ohi minun siinä taukoillessani.
Ja siis, koko kesän olen jo katsellut ulkoilukaupoissa, silloin kun sinne sukulaisten kanssa ryntäsimme löytöjä tekemään, jos vaikka löytäisin itselleni paremmin vettä pitävän ulkoilutakin. Täällä Skotlannissa kun vedenpitävyys on aika tärkeä asia. Tätäkin takinhankintaa täytyy siis nopeuttaa...-onneksi on yli 20 vuotta vanha punainen anorakki vielä tallella! Se on maailman paras. Muttei pidä vettä.
Ja nyt: matkalaukkua pakkaillessani, toissapäivänä, kun olimme lähdössä tänne Kinlochleveniin, en löytänyt mistään ohutta villatakkiani. Jassoo, mihinkähän se on unohtunut? Ihan melkein nauratti! Ehkä se löytyy Skotlannista, ajattelin sitten toiveikkaasti, mutta eipä sitä täällä näy. Toivon, että se löytyy, ehkä Rastilasta sängyn alta? Tai jospa kuitenkin Wallaseystä vaatekaapin pohjimmaiselta hyllyltä? Sen katoaminen vähän harmittaisi.
Se lämmittää niin mukavasti. Vaikkei olekaan maailman kaunein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti