lauantai 23. syyskuuta 2017

Kauhea kotimatka

Bussi lähti Kinlochlevenistä vasta 9.32, niin että meinasi tulla aika pitkäksi sitä odotellessa. Onneksi voi aina siivoilla ja lueskella ja tehdä sanaristikoita ja juoda kahvia; niin se aika kuluu hissukseen. Jo varttia yli lähdin pysäkille, en missään tapauksessa saisi myöhästyä tästä bussista, muuten myöhästyn junasta, ja seuraava lähtee liian myöhään, jotta ehtisin saman päivän aikana Liverpooliin asti. Vaikka lippuhan on kyllä voimassa kaksi päivää, niin että ehkä olisi mukavaakin joskus viettää iltapäivä vaikka Glasgowssa.

Sitten yhtäkkiä tajusin, etten ollut tarkistanut, onko kotiavain, siis Wallaseyn kotiavain mukana. Missähän se voisi olla? Viimeksi näin sen takin taskussa, sen takin, johon olin käärinyt tietokoneen ennen reppuun sujauttamista. Onkohan se siellä, en voi olla ihan varma. Mutta en nyt ehdi enää tarkistaa! En ainakaan kääntyä takaisin ja hakea sitä, jos se on jäänyt jonnekin. No olkoon! Istun sitten rapuilla muutaman tunnin, jos olen kotona ennen Artoa! No, pysäkillä kuitenkin ehdin penkoa reppua sen verran, että tunsin jotain tutustikilisevän kovaa takin taskussa. Siellä se oli, avain, hyvässä tallessa. Ei ainakaan putoa matkasta!

Bussi tuli. Siinä istuessa en halunnut katsoa taakse, oli aika ikävä lähteä pois Pohjoisen Kodista. Vaikka itse olinkin halunnut lähteä jo nyt enkä viikon päästä. Mikähän senkin halun takana oli? Olkoon mikä oli, nyt olen jo menossa. Yritin lukea kirjaa tabletilta, mutta bussi tärisi ja keikkui niin kovasti, että näyttöön ilmestyi vähän väliä ylä- ja alapalkit. Yritin olla nojaamatta bussin seinään, mutta vaikka nojasin itseeni, palkit pomppasivat esiin ja pois, esiin ja pois. Ei siitä oikein tullut mitään, lukemisesta.

Fort Williamissa sitten vaihdoin junaan. Siellä sai odotella tunnin verran, ostaa lipun ja evästä, ja sittenkin jäi aikaa seisoskella (koska kaikki penkit olivat varattuja) ja kävellä laiturilla edes takaisin ainakin 20 kertaa. Kun ei jaksanut koko ajan olla sisällä. Mutta juna tuli ihan ajoissa, ja kaikki ryntäsivät sisään. Minä sain hyvän paikan ihan oven vierestä, siihen ei kukaan koskaan viitsi jostain syystä istua. Vaikka toilettikin oli vaunun toisessa päässä. Sain pitää molemmat penkit itselläni, kukaan ei kaivannut seuraani. Enkä minä heidän.

Juna lähti 11.40 ja oli perillä Glasgowssa 15.25. Ihan ajoissa. Tästä matkan osuudesta pidän kaikkein eniten, kun ajetaan Skotlannin ylämailla, maisemat ovat upeita, karuja, aina erilaisia. Nyt tosin istuin junan väärällä puolella, parhaat maisemat jäivät oikealle. Etelään, länteen ja pohjoiseen. Niin paljon juna kiemurtelee. Noin matkustajia ajatellen, matka oli aikamoinen koettelemus. Kinlochlevenin kylä on kylistä hiljaisin. Junavaunussa istui ainakin 7 leveästi ja kovaa amerikkaa puhuvaa ihmistä. Eikä taukoa pidetty, kolmeen ja puoleen tuntiin! Napostelin jotain lounaan tapaista, sitten luin jännää kirjaani kirotusta maalaiskartanosta. Lopulta vain istuin tylsänä ja tuijotin Glasgown esikaupunkien märkiä kattoja ja katuja.

Glasgowssa oli 35 minuuttia seuraavan junan lähtöön. Ehtisin hyvin ostaa mukillisen kahvia ja pullan. Leivän. Keksin. Jotain. Paitsi että kun tulin asemalta, luulin olevani toisella puolella asemaa kuin olin, ja lähdin kulkemaan väärään suuntaan. Ihmettelin kyllä, että George Place on jotenkin väärässä suunnassa. Mutta ehkä muistan väärin? Vaan ei: ihmiset alkoivat kadulta vähentyä, vaikka olisi pitänyt lisääntyä. Ja sitä paitsi katu nousee eikä laske, niinkuin pitäisi. Ja koska ei ollut kauhean paljon aikaa sekoilla oudoilla kaduilla, otin avuksi Google Mapsin, ja sen avulla sitten ehdin, juuri ja juuri, 5 minuuttia ennen junan lähtöä sen kyytiin. Ja sain hyvän paikankin, vaikka luulin, että tämä juna, perjantaina klo 16.00 to London Euston, saattaisi olla täynnä.

Tai no, oliko paikka hyvä, siitä voi olla monta mieltä. Ei ollut ikkunaa, mistä tuijotella märkää maisemaa. Mutta tällä osuudella, Glasgow- Carlisle, oli myös ihania maisemia, ensin Skotlannin alamaita, sitten Lake Districtin kukkuloita. Ne nyt jäivät näkemättä tällä kertaa. Mutta olihan jännä romaani! Se oli oikeastaan ihan pöhkö, mutta hauska kummitustarina. Varsinkin, kun loppu ei ollut onnellinen. Vai oliko se?

Tässä vaiheessa alkoi taas olla nälkä ja kaivoin laukustani varamuonapatukan. Vettä oli vielä koko pullollinen, joten janokin saatiin tyydytetyksi.

Olisin voinut vaihtaa Liverpoolin junaan jo Prestonissa, mutta jotenkin en pidä siitä kaupungista, vaikka en ole siellä koskaan ollutkaan. Sen asema on hirveän iso ja kolkon oloinen. Wiganin asema on kodikkaampi, ja vaikka sainkin juosta laiturilta 4 laiturille 6, siinä on mukavampi vaihtaa junaa. Ja Wigan- Liverpool -juna on paikallisjuna, mukava kiireetön tunnelma. Maisemia ei enää näkynyt, oli jo myöhä ja pimeä, 18.36, kun juna lähti.

Vastapäätä istuva nuori nainen puhui kännykkäänsä puolet matkasta ja yritin näyttää siltä, etten yhtään kuuntele. Tabletista alkoi virta jo olla lopussa, joten lopetin lukemisen sopivaan kohtaan, ettei tarvitse jäädä jännään kohtaan. Sitten tuijotin pimeyteen, kunnes Liverpool Lime Streetin asemaa ennustavat korkeat kallioseinät peittivät näkymän.

Aloin olla jo aika nuutunut matkustamiseen, joten päätin juhlistaa kotiinpaluuta pitsalla ja viinillä. Niinpä poikkesin aseman ruokaputiikkiin, ja noiden kahden ostoksen lisäksi otin pienen maitotölkin, koska ilman maitoa kahvia voi juoda vain ulkona, retkellä.

Sitten oli vielä viimeinen etappi, Liverpool- New Brighton. Onneksi ei tarvinnut odotella junaa kovin kauan. Avasin vielä kerran tabletin, ajattelin, että jos akku nyt tyhjenee, ei tarvitse kovin kauan kärsiä, vaikka juttu jäisikin tosi jännään paikkaan. Mutta voinkin lukea ihan perille asti. Ja sitten piti vielä kävellä sateessa ja tuulessa muutama kilometri kotiin Holland Roadille. Arto oli juuri lähtenyt ajamaan Manchesterin lentokentältä kotiin, niin että olisimme melkein yhtä aikaa kotona. Minä vain hiukan ennen. Kun olin kaivanut avaimen takin taskusta repusta.  Pitsan sentään ehdin työntää uuniin. Sainkin sitten syödä sen lähes kokonaan, koska Arto oli syönyt Suuren Lounaan. Mutta viiniä joimme molemmat. Minusta se oli hyvää.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti