Dee

Viime viikolla, taisi olla torstai, iski kamala hinku päästä metsään. Mutta siinäpä onkin ongelma: Tällä Wirralin niemellä ei oikeastaan ole kunnon metsiä. Puistoja on, isojakin, ja sitten on Bidstonin kaatopaikan päälle kasvatettu pusikko, ja se parin lammen ympärillä rehottava toinen pusikko. Minne sitä nyt sitten menisi? Levitin kartan lattialle ja etsin vihreitä paikkoja. Suurin osa niistä oli jotain 500 metriä suuntaansa, enkä sellaista oikein osaa metsäksi kutsua. Mutta sitten löysin Chesterin kaupungin eteläpuolelta monta kilometriä pitkän vihreän alueen! Ei se tosin miltään kohdalta ollut leveämpi kuin sata metriä, mutta ehkä se tuntuu metsältä. Ei siinä ole isoja teitä ympärillä. Voisin kävellä joen rantaa etelään ja tulla metsäaluetta pitkin takaisin. Jos se nyt on metsää.

Siispä matkaan! Onneksi me vanhukset pääsemme ilmaiseksi junalla Chesteriin asti. Lueskelin kirjaa matkustaessani, tunti siinä matkassa vierähti, siis vain junassa, ilman asemalle kävelyä. Chesterissä kävin ostamassa vähän evästä, kun en jaksanut kotona tehdä. Sitten matkaan! Dee-joen sillalle mennessä kävelin suuren kauniin Grosvenor-puiston halki. Grosvenorin suku on paikkakunnan isokenkäisiä, joka paikassa törmää heidän nimeensä. Niinkuin nyt tässä: Grosvenor silta. Ylitin siinä joen ja käännyin vasemmalle. Siellä kulki kävelytie joen vartta pitkin. Oikean käden puolella oli isoja taloja muurien

takana, ja niin oli joen toiseellakin puolella. "A lot of money, a lot of money", huokaisi minulle polulla vastaan kävellyt mies, kun huomasi minun ihailevan taloja. Tai no. Suurin osa todellakin oli rahalla, ei rakkaudella rakennettuja. Mutta tässä yksi kivoimmista:

 Siinä oli upea puutarha, jonne pääsi laskeutumaan puiden välissä kiemurtelevaa portaikkoa.

Vähän matkan päässä oli lauttapaikka. Ei se lautta nyt talvella kulje, mutta kesällä sitten, siellä on toisella rannalla kahluuallas ja piknikkipaikka. Polku muuttui kapeaksi niittyjen poikki kulkevaksi, ja yhdellä niityllä oli kaksi hevosta laiduntamassa. Toinen tuijotti minua koko ajan, niin että melkein pelotti, ja toinen lähti tulemaan hissukseen lähemmäksi. En oikein osaa innostua taputtelemaan isoja vieraita eläimiä, ja kuljin vaan reippaasti ohi.

Seuraavalla niityllä juoksenteli 9 koiraa! Ne eivät minusta välittäneet, yksi paimenkoira tosin tuli nuuhkaisemaan, mutta kipaisi heti isännän ja emännän  luokse, kun sitä kutsuttiin. Seuraavalla niityllä istuin joen törmälle ja söin leipäni ja join ihmeellisen kahvi-suklaamuru- smoothien, vai mikä se mahtoi olla. Namia! Sitten alkoi joen varressa olla puita, ja pian niiden keskeltä ilmestyi voimalaitos. Ihan pieni. Ja siinä oli penkki. Koska se oli siinä, istahdin sille, ja katsoin, miksi kännykkä piippasi. Puutarhalehtimainos...

Sitten saavuin risukkoon, sellaiseen, jota täällä kutsutaan nimellä Coppice, mistä, ainakin ennenvanhaan, katkottiin puuta monenlaiseen käyttöön. Olisiko Karsikko sen suomalainen nimi? Se oli ihan hoidetun näköinen, ja niin oli se jättimäisiä puita kasvava metsäkin, johon seuraavaksi saavuin. Siinä olikin metsänhoitaja korjaamassa talteen pudonneita oksia. Ei sanonut mitään. Hymyili vain.

Siinä kohdassa joki teki mutkan, ja mutkassa oli upea kaislikko. Hyvä vesilinnuille ja muillekin pikkuisille. Ja toisella puolella polkuakin oli kosteikko, se oli korkean aidan takana. Tässä oli ilmeisesti iso kartano ja sillä "torppareita" tai vuokralaisia. Kivoja mökkejä.

Siellä kasvoi lumikelloja ihan valtoimenaan:

 tässä vähän lähempää katsottuna:

 Ja oli siellä taas yksi kaunis muurikin:




 Nyt saavuin siihen joen ylittävän sillan kohdalle, jossa pitäisi kääntyä takaisin kohti Chesteriä. Silta oli tosi nätti, metallinen, maalattu, mutta ei siitä saanut kuvaa, kun metsä oli siinä kohdassa kovin tiheä. Käännyin oikealle, tosi hieno asfalttitie siinä oli, ja sen ison kartanon kello soitti samaa melodiaa kuin Westminster Abbeyn kello.

Maisema avautui, laajoja niittyaukeita oli molemmin puolin tietä, ja tosi kaunis lampi tuossa vasemmalla, otanpa siitä kuvan!

 Ja toisenkin tuosta lammen pinnasta...

Auto tuli ja siirryin nurmikon puolelle väistääkseni, mutta auto pysähtyikin viereeni, kuljettaja avasi ikkunan ja huusi:"Are you lost?"
-En minä ole, sanoin, ja että minulla on kyllä kartta.
-Mutta tämä on yksityisaluetta, minne olet menossa?
Näytin kartasta, mitä polkua olin suunnitellut kulkevani, ja katselimme sitten karttaa kumpikin.
- Ei tänne oikeastaan saisi tulla, voit mennä takaisin samaa tietä tai sitten tuonne kylään, sanoi mies.
-Tuo tuossa on kartanon pihatie (hän osoitti kartassa olevaa kahden kilometrin mittaista "Avenueta"), ja tuossa ovat kiitoradat.
No kas vain, niinpä ovatkin! hämmästyin. En ollenkaan huomannut!
-Oletko kuullut Duke of Westminsteristä? mies kysyi kunnioittavalla äänellä. -Tämä on hänen alueensa.
Myöntelin ehkä kuulleeni senkaltaisen nimen, tai mikä, arvonimikö se on? Pyysin sitten kiireesti anteeksi, että olin olemassa siinä paikassa, sorry, en tajunnut, että tämä oli yksityinen alue! Lähden tästä takaisin samaa tietä!

Kun pääsin metsään, kartanon kello löi kolme.

Ehdin kyllä kaupunkiin ennen kuin tulee pimeä, ei sinne ole kuin parin tunnin matka, jos oikaisen Dee-joen ison mutkan. Ja ehdinkin. Junassa sitten kaivoin kännykän esiin ja tarkistin, miten suuri herra se Herttua mahtaa olla:

Ja eikös vain sieltä löytynytkin Grosvenoreiden suku! Jaarlia, markiisia, herttuaa vilisi tekstissä, ja hienoja sukunimiä. Nykyinen Herttua Hugh oli saanut arvonimensä, His Grace the Duke of Westminster, vasta viime vuonna isänsä kuoltua. Hän on 26 vuotias, maailman rikkain (9 biljoonaa) alle 30-vuotias, pikkuprinssi George of Cambridgen kummisetä. Mutta muuten ihan tavallinen ihminen, kyläkoulun kasvatti, yliopistosta valmistunut countryside manager, mitä se sitten tarkoittanee.

Huhhuh! Olinpa sitten kävelyllä TOSI väärässä paikassa! Mutta ihan kiva kävely. Vaikka en siihen suunnittelemaani metsään päässytkään. :D