Jäätä ja vettä

Tänään halusin mennä katsomaan, onko West Highland Wayn eteläänpäin johtavalla polunpätkällä, sillä, jota pitkin pääsee Glen Coehen, paljon lunta. Ensin piti kävellä muutama kilometri huoltotietä ja sitten kääntyä polulle. Vielä ei ollut lunta näkyvissä. Mutta jäätä sitävastoin oli! Koska viime yönä oli pakkasta, kaikki se vesi, joka tavallisesti lorisee iloisesti polkuja pitkin alas, oli jäätynyt kirkkaaksi, liukkaaksi jääksi. Sai tosi tarkasti katsoa, mihin mononsa asetti.

Mutta oli se jää hauskaakin. Pitsejä oli vaikka minkä näköisiä, ja sitten tuli vastaan tämä pikkuinen haamu:

 Lunta alkoi olla vasta polun korkeimmalla kohdalla, eikä sielläkään kovin paljon. Vuorten huiput tietysti olivat lumessa, mutta en nyt ollut niille kiipeämässä. Vaikka kulku oli hankalaa näin jäisellä polulla, teki mieli mennä aina vain pidemmälle. Mitähän seuraavan mutkan takana onkaan? Päätin kävellä niin pitkälle, että näen Buachaille Etive Mor-vuoren.

Nyt näki että joku muukin oli kulkenut täällä lumisateen jälkeen. Muutama ihminen ja ainakin kaksi koiraa. Jänis. Ja ehkä kettu. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Mutta eihän siellä hiljaista ollut, koko ajan tuuli suhisi anorakin hupussa, ja joka puolelta kuului kymmenien purojen solinaa. Riekko pyrähti räkättäen lentoon. Korppi raakkui kavereilleen. 

Oli pilvistä, mutta siellä täällä aurinko välkäytteli säteitään pilvien lomasta. Tässä rivissä seisovat Aonah Eagah Rangen vuoret.

Kun polku alkoi laskeutua kohti Glen Coeta, päätin pitää lounastauon. Istahdin rinteen ruohotuppaalle ja nautiskelin eväsleivistä, kahvista ja maisemista. Tässä näkyy, jos katsoo tarkasti, kuinka Blackwater Reservoir synnyttää pilviä! Tuo sininen oikealla on se vesivarasto, ja vaalea pilvi keskellä on juuri syntynyt pilvenpoikanen.

Sitten katsoin taakseni, ja siellä olikin yllätys: pilvi oli päättänyt ottaa minut kiinni ja kietoa sisälleen! Pätin siis yhtäkkiä syödä viimeisen leipäpalasen vähän alempana polun varressa, pakkasin repun ja lähdin alamäkeen kotia kohti.

Luulin, että olisi kovin vaikeaa päästä liukasta polkua alaspäin, mutta suurin osa jäästä olikin sulanut, tai ainakin pehmennyt niin, että sillä voi ihan hyvin kävellä. Jäinen polku oli muuttunut puroksi! Äkkiä se kävikin, en varmasti kahta tuntia aikaisemmin tästä noussut jääpolkua ylöspäin.

Ja katsokaa: Balckwaterin synnyttämät pilvenpoikaset kaikki yrittävät tunkea laaksoon Leven- järven ylle! Ahdasta näyttää olevan.

Jyrkkää, kivistä huoltotietä pitkin kävely ei ole kaikkein mukavinta hommaa.  Polviani lepuutellakseni kuljin pätkän pehmeää sammalpolkua Pikkupadolle. Ei se mikään ihan pikkuinen ole, tuo pystysuora osa on varmaan 5 metriä korkea. Mutta kun muut padot täällä ovat paljon isompia, se saa olla Pikkupato. Tuo vesiseinämä on tosi kaunis, ja tältä suunnalta näin sivusta juoksevat vedet ensi kerran tämmöisinä. Olipa ihan viimeisen eväsleivän arvoinen lepopaikka.

 Huoltotieltä alaspäin kurkistellessani huomasin polun, jota en aikaisemmin muista nähneeni. Ja koska en ollut väsynyt, päätin käydä katsomassa, minne se vie. Ystävällinen pylväs ilmoitti sen, minkä itsekin pian huomasin: vettä on luvassa!

 Aluksi polku oli ihan hyvä, mutta sillan jälkeen se muuttui märäksi. Sanoisin jopa, että piilolammeksi, niin syvään upposivat kenkäni, jos yritin polulla kulkea. Onneksi vieressä oli sen verran kuivempia ruohotuppaita, että niillä pomppien pääsi eteenpäin. Sillä eteenpäin piti päästä, koska halusin nähdä, onko tämä se polku, joka kulkee Leven-joen vartta sen eteläpuolella Blackwaterille asti.

Jos ei oteta lukuun kosteahkoa maaperää, polku oli kuin koivukuja. Vanhoja koivuja kasvoi sen molemmilla puolilla, ja oksat välillä estivät kulkuakin, mutta kaunista siellä oli, kuin sadussa, tai taulussa. 

Ja sitten alkoi kuulua kohinaa. Ja se koveni ja koveni, ja ajattelin, että onkohan tämä se jokien risteysputous, jolla olemme usein käyneet. Mutta ei se ollut, vaan ihan ennennäkemätön ja upeampi kuin mikään muu täkäläinen vesielementti. Olin aivan autuas! No, kuvassa se nyt ei näytä niin upealta, mutta menkää käymään, niin näette! (Jos uskallatte kastella kenkänne.)






 Ajattelin jatkaa vielä eteenpäin, pääsisiköhän polkua sinne tutulle putoukselle? No ei päässyt! Seuraava silta oli aika lahjakkaasti pudonnut puroon. Ehkä siitä pääsisi, jos olisi pakko, tai haluaisi leikkiä taitavaa. Voisi joskus kokeilla. Mutta ei nyt.

 

 Mahtoikohan sillan romahtamisen syy olla tässä:

 Puro tulee padolta, jolla säännöstellään veden määrää, ja joskus vettä lasketaan suuri määrä yhdellä kertaa.

Oli siis käännyttävä takaisin. Ihana oli kuljeskella kauniissa luonnossa. Viimeisen ihanan luontokuvan otin keskeltä Kinlochlevenin kylää, sillalta: