Tämänniminen teksti on ollut korvan takana kypsymässä koko viikon, ja nyt, kun kolmena päivänä on satanut räntää ja maa ollut valkoinen täällä laaksossakin, tuntuu hassulta alkaa kirjoittaa siitä vihreydestä. Kun tänään vuoren rinnetiellä kävellessä tuli niin ihana olo, että piti laukata niinkuin pikkutyttönä lumen pöllytessä ympärillä. Ja aurinkokin pilkisti jo Garbh Bheinn vuoren yli, ei ihan kylään asti, mutta ylemmälle Mamoren tielle kuitenkin.
Se ilmastonmuutos oli niin nopea. Ensin sateen raikastamaa vihreääkin vihreämpää kaikkialla, sitten niin kamala myrskypäivä, että meinasi lentää Mamoreiden yli kun käväisi roskiksella, ja seuraavana aamuna lunta maassa ja varsinkin huipuilla. Ihania säitä täällä!
Se Viherlandia on Glengarry, Garry-joen laakso, täältä meiltä kohti Invernessiä tunnin verran. Lähdimme sinne, koska meidän laakso oli laitoja myöten (ja pohjaakin melkein) täynnä pilveä.Jos ei näe kauniita maisemia, kannattaa katsoa ihan lähelle. Paitsi että voi tietysti ajaa aika kauaskin katsomaan lähelle, niinkuin me nyt tehtiin. Kun Garryn laaksoa on kehuttu kauniiksi paikaksi.
Tästä alkoi polku. Tuo vanha sammaloitunut puu osoitti innokkaasti oikealle, niin että päätimme mennä ensin sinne. Se oli hyvä valinta! Garry-joki oli tosi kaunis, vaihtelevasti kiemurteleva ja ihmisten äänillä soliseva. Kasvusto ympärillä tuntui onnelliselta. Oli hyvä hengittää sitä kosteaa, hyväntuoksuista ilmaa.
Sitten polku kiemurteli koivumetsään. Mutta ei se ihan suomalaiselta koivikolta näyttänyt: joku oli koristellut koivut pitkillä naavoilla ja jäkälillä ja sammalilla. Luulin astuneeni kuvakirjaan.
Pienissä pyökeissä ja tammissa oli vielä ruskeita lehtiä, ja ne peittivät myös maan. Pehmeitä sammalia oli siellä täällä, ja puissakin niitä kasvoi. Tässä puussa taitaa kasvaa viittä tai kuutta eri lajia jäkälää ja sammalta,
ja sitten löytyi vielä tällaista ihmeellistä lehtijäkälää!
Mutta sitten saavuimme Viherlandian ihmemaahan!
Uskomattoman pehmeää sammalta kasvoi kaikkialla puiden juurella. Siellä täällä saniaisia ja imarteita.
Tuossahan voisi vaikka nukkua...-tai istua edes...-tai ehkä näin kostealla ilmalla voi tyytyä taputtelemaan vihreää, pehmeää, tuoksuvaa patjaa!
Tämä on Forestry Commissionin -Brittien Metsähallituksen - hoitamaa metsää, osittain alkuperäistä Scottish Pine -metsää, jota yritetään kovasti suojella ja saada lisääntymään.
Mutta ei sitä ole liikaa hoidettu. Melkein kaikkialla on villi erämaatunnelma. Jos pysähtyisimme, istahtaisimme polun varteen ja olisimme aivan hiljaa, näkisimme metsän elämän: kauriin, näädän, saukon. Koskikaran. Lohen. Oravan. Villikissan.
Tässä huono kuva kuihtuneen saniaisen varresta. Katsokaa, mitkä värit! Mikä kiilto! Miten sileä pinta! Kokeilkaa! Eikö tunnukin hyvältä?
Polku vei meidät ylös mäelle. Sieltä näkyi toinen mäki, ja kolmaskin, tuulipuisto ja sumua mäkien välissä. Otin kuvan metsien värin vuoksi. Ja sumun.
Laskeuduimme takaisin laaksoon. Siellä oli muutama talo, ja yhden raunion vierellä kasvoivat nämä puut, kuusi niitä oli kaikkiaan, vai kahdeksanko? Ne olivat niin paksuja, että kaksi Eevaakaan ei olisi ylettänyt ympäri. Joku ne oli siihen istuttanut, muinoin, kauan sitten. Ovatkohan ne pyökkejä? Niin ainakin luulen.
Tienviitalta vasempaan mennessä maisemat eivät olleet niin ihania kuin oikeaan mennessä. Mutta kyllä sekin polku kannatti kävellä, joki oli niin kaunis, ja ne värit!
Kinlochleven oli sumun peitossa, piipuista nouseva savu ei päässyt kohoamaan vaan sekoittui sumupilviin. Vuoria ei näkynyt ollenkaan. Aivan kuin olisimme asuneet tasaisessa Suomenmaassa...
Mutta tänään! Kipusin niin ylös, että aurinko ylettyi kutittelemaan nenänpäätäni. Vuoret loistivat valkoisina kuin lapin tunturit. Ylätiellä oli lunta nilkkoihin asti.
Tämä vuori on Beinn na Caillich, vanhojen naisten vuori. Kutsun sitä Kyöpelinvuoreksi, se on helpompi lausua...
Hauskaa talvea teille, missä lienettekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti