Takaisin luontoon

Kinlochlevenin puutarhaa muotoillessani kaivoin maata. Maan alta löytyi kivenmurikoita. Aluksi oli aivan onnellinen, kivistä on kiva rakennella kaikenlaista, muurintapaisia, kukkapenkin reunuksia, Ja ihan vaan koristeita. Keskellä pihaa oli alue, joka oli täytetty tiilillä ja rakennuslevyillä ja muulla roinalla. Sitä en ruvennut kaivelemaan, vaan päätin tehdä sen päälle jonkinlaisen kivikkopuutarhan. Siihenkin  sai aika paljon kiviä kulumaan. Mutta koska halusin tehdä kunnon kukkapenkkejä sinne ja tänne, kaivelin aika syvältä, ja kiviä kertyi aina vain enemmän. Keräsin niitä puretun rikkinäisen kasvihuoneen perustusten sisälle, aikamoinen läjä niitä siihen tuli.

Sitten keksin haluta keittiöpuutarhan. Pihassa oli vielä sopiva käyttämätön alue sitä varten, siinä entisen kasvihuoneen paikalla ja sen vieressä. Mutta huh! En kyllä halua enää kaivella miljoonaa kiveä ylös maasta! Ja mitä ihmettä teen tälle kiviläjälle, jonka kohdalle se keittiöpuutarha oli määrä rakentaa?

Päätin rakentaa ns. raised beds, suomeksi niinkuin kasvilavat ilman laseja. Niitä olikin hauska rakentaa! Sitten kannoin ne paikoilleen. Mutta siinä olivatkin vielä ne kivet! Ei niitä voi lavoihin jättää.

Yhtäkkiä välähti! Tietysti, päästän pihan vankeina olleet kivet takaisin luontoon! Mukavinta niistä varmaan olisi olla muiden kivien joukossa, ja täällähän sellaisia paikkoja kyllä on. Lastasin siis reppuun sopivan kevyen kuorman kiviä ja kävelylle lähtiessäni kannoin ensimmäisen lastin Leven-jokeen. Siellä ne mukavasti puhdistuivat mullasta ja muuttuivat eläväksi joenpohjaksi. Seuraavat pari repullista pääsivät vapauteen Allt Na Ba-jokeen, ja loput, kuinka monta repullista olikaan, en laskenut, pienempiin puroihin siellä täällä.

Kun viimeinen lasti oli vapautettu, päätin tehdä pidemmän kävelyretken, minne nyt sitten kulku johtaneekaan, lähden vaikka tuota polkua tuonnepäin. Mutta sitä polkua ei päässytkään kovin pitkälle, vain korkean, jyrkän kallioseinämän alle. Koska en halunnut näin pian palata kotiin, lähdin seuraamaan kauriiden polkua ylös viereistä loivempaa rinnettä. Nyt voisinkin kivuta tuolle Meall an Doire Dharaich-kukkulalle! Kyllä sinne varmaan tästä pääsee. Ja pääsihän sinne. Vaikka välillä saikin kivuta heinätuppaista kiinni pidellen. Ups! Pelästytin kauriin! Olipas sillä isot sarvet!

Rinteeltä kylä näkyi hienosti:

Yhä ylemmäs kipusin, ja aloin ajatella, että mistähän sitten tulisi alas? Varmaan ehtisin ennen pimeän tuloa toiselta puolelta kukkulaa. Loch Eilden suunnassa on vedenjakaja, niin että purojen yli pitäisi ainakin niillä tienoin päästä kahlaamaan.

Ylhäällä oli kaunis heinäinen nummi kukkuloineen. Ajattelin kivuta ihan huipulle asti, mutta sitten näkyviin ilmestyi kaurislauma, ja jähmetyin paikoilleni. Kauriit olivat haistaneet minut, tähyilivät tännepäin hermostuneesti, mutta eivät heti juosseet karkuun. Seisoin liikkumatta ja ihailin niitä. Päätin kiertää huipun kauempaa, etten häiritsisi niitä, mutta heti kun liikahdin, kauriit ryntäsivät pakoon kukkulan taakse, enkä enää nähnyt niitä.

Kuljeskelin onnellisena nummella, oli suo siellä, vetelä täällä ja kengät kastuivat, mutta näkymät olivat kauniita, pari pientä lampea, ja sitten Eilde-järvi siellä alhaalla. Päätin suunata vasemmalle kohti huoltotietä. Tällä kohdalla ei enää pitäisi olla sitä syvää rotkoa. Mutta siinä alhaalla tien vieressä olikin sitten suuri kosteikko. Missään ei näyttänyt olevan kovin kuivaa, joten lähdin ylittämään sitä kauriiden polkua pitkin. Loppumatkasta sain opetella juoksemaan kevyesti kuin keiju, etten uppoaisi kovin syvälle. Onneksi oli sen verran mättäikköä, että ei ihan mudassa joutunut taistelemaan.

Tallustin sitten tietä pitkin takaisin kylään. Hetkeksi piti kuitenkin istahtaa Hugh McNeillin penkille ihailemaan kotilaaksoa.

Olinpa tyytyväinen retkeeni. Nyt tiesin, mitä sillä kukkulalla on. Muttta en tiedä, menenkö uudestaan, jos se kerran on kauriiden laidun. Vaikka kyllä lampien rannalle olisi joskus hauska tehdä piknikki.

Mutta tärkeintä oli kuitenkin, että pihamaalla upoksissa eläneet kivet olivat päässeet ihanan puhtaiden jokien virtaavaan veteen vapauteen! :D