Itse asiassa, kun mietin noita suunnittelemiani otsikoita, en ensin meinannut muistaa, missä sitä mutaa oli ihan jutuksi asti. Kun tällä Brittien saarella sitä on, se on ihan jokapäiväinen asia. Ei polkua ilman mutaa. Mutta sitten nousi mieleeni kuvia "sitä ei voi ylittää"-tyyppisistä sääreen asti upottavista mutalammikoista jossain kauniissa luonnossa, ja muistin!
Paikka oli Cuil Bay, Loch Linnhen rannalla ja kukkulalla kulkeva polku. Jota ensin emme einanneet löytää. Tai oikea alku kyllä löytyi ihan helposti, mutta sitten polku katosi heinikkoon, ilmeisesti sitä ei ollut kovasti käytetty.
Kuljimme kartan mukaisesti ylöspäin kohti metsää ajatellen, etetä kyllä se polku kohta löytyy, eksymisen vaaraa ei näissä maisemissa ole. Maisemat olivat todella kauniita! Pilvet olivat poutaisen harsomaisia ja verhosivat vuorten huiput, vaihdellen koko ajan muotoaan.
Ja niin teki maastokin: Heinä, tai siis saratuppaat olivat korkeita, eikä oikein nähnyt, mitä niiden alla piilee, syvä onkaloko, vai mutalammikko, vaiko tukevaa maata ehkä. Pari kertaa upposin polvea syvemmälle ja hädissäni istahdin märälle tuppaalle. Se oli hidasta kulkemista. Mutta sitten näimme polun, hiukan alempana rinteellä, ja helpottuneina siirryimme tasaiselle, lähes kuivalle maalle, jota vain pienet purot välillä kastelivat. Tai niin luulimme. Metsässä alkoi polku muuttua aina vain mutaisemmaksi, kiertelimme ja kaartelimme, etsimme kuivempaa kohtaa ja joskus löysimmekin. Kukaan ei ollut siivonnut metsää kymmeneen vuoteen, sillä, kuten 10v vanha opaskirjamme kertoi, polulle oli kaatunut huomattava määrä koivuja ja pihlajia ja muita puita lahoamaan. Pidän kovasti metsistä ja puista, joten ryteikössä kulkeminen ei minulle ole mikään kauhistus. Se oli rehevää kasvirikasta seutua. Ja sieniäkin siellä kasvoi.
Maasto muuttui, mutta ei kovasti ilahduttanut. Tämmöinen heinikko on tosi hankalaa käveltävää, kun ei näe, mitä heinätuppaiden alla piilee. Polku haarautui, ja valitsimme varmaan väärän haaran kun se yhtäkkiä päättyi. Päätimme sitten rämpiä rantaan. Siellä polku kulkisi loppumatkan, takaisin lähtöruutuun.
Ensin oli pieni kivkkoinen ratiseva ranta, sitten piti kiivetä aidan yli kalliolle ja märän niityn yli takaisin rannalle, jossa oli ilahduttava tasainen niitty. Loch Linnhen takaiset vuoret piileskelivät pilvien takana ja niiden takana aurinko. Lokit kirkuivat; olimme ilmeisesti niiden reviirillä. Niityn takana metsän laidassa seisoi vanha talo, ja siltä suunnalta ilmestyi niitylle kaksi miestä raahaten raskaita kuormia selässään. Toiselta tipahti jokin paperi, nostin sen ylös, siinä luki Edinburgh University. Miehet olivat tulleet tekemään jonkinlaista meritutkimusta. Tai rantatutkimusta, koska minkänlaisia sukelluslaitteita en havainnut.
Kiipesimme liukkaan kallion yli, ja sitten, toivoen, ettei paikalle ryntäisi kovin suurta mäkärälaumaa, istuimme kivelle ja söimme eväät. Se on aina retken kohokohta. Yksi niistä, sillä ihanuuksia näytetään meille joka retkellä useita.
Loppumatkan saimme kävellä leppoisasti lähes kahlaamatta mudassa. Kuten huomaatte, oli tuuleton päivä ja lähes peilityyni meri. Lintuparvi väisti meitä veteen, mutta pässilauma seisoi tyynesti paikoillaan. Useimmilla oli upeat kierteiset sarvet, ja vähän jännitti, ovatko ne ystävällisä vai eivät. Onneksi olivat.
Loch Linnhessäkin on vuorovesi, no tietysti, onhan se meren lahti, mutta ei veden pinnan vaihtelu ole yhtä suuri kuin Mersey-joen rannoilla. Rakkolevät täällä olivat hauskan oransseja, oranssempia kin kuvassa,
ja ihankuin joku aallotar olisi kurkannut niiden välistä, turkkiin ja turkishattuun sonnustautuneena.
Kuvia otettiin
ja maisemia ihailtiin.
Enpä tullut ottaneeksi kuvaa yhdestäkään mutalammikosta. Jos ette usko, että niitä oli, menkää itse katsomaan. Polku lähtee, tai sen pitäisi lähteä Cuilin lahden rannalta, siitä, missä tie kääntyy äkisti oikealle. Siinä oli pellolla hurjan paljon hanhia, jotka kaikki röpyttelivät (piti kirjoittaa räpyttelivät, mutta itse asiassa röpyttelivät kuvaa tapahtumaa paremmin!) lentoon, kun kuljimme ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti