Lehtikuusiaamuja

Kun istun Mökin aamukahvipöydän ääressä, näen ulkona joen rannalla kasvavan lehtikuusiryppään. Se on ihana. Itse asiassa minulla taitaakin olla siitä jonkinlainen kuva...-hetkinen...tässä!

 Se on otettu maaliskuun lopussa, puissa ei ole vielä kesäneulasia. Ja sateessa kaikki näyttää vähän ei-ihan-kauniilta. Mutta minulle lehtikuusi on ehkä kaikkein rakkain puu.

En muista Hyvinkäältä yhtään lehtikuusta, mutta sieltä kuitenkin on ensimmäinen muistoni tästä kiehtovasta puusta. Isä kertoi Raivolan lehtikuusimetsästä, jonne hän olisi tahtonut mennä käymään. Luulen, että hän oli käynyt siellä joskus, en tiedä, mutta jotakin se hänelle merkitsi. Hassua, miten vähän tiedän siitä, mistä vanhempani pitivät ja mistä eivät.

Kaikki tuollainen saavuttamaton saa tiedonjanoni hereille, ja seuraavan kerran kun törmäsin...-siis satuin näkemään lehtikuusen, katsoin sitä tarkasti. Ja sepä olikin upea puu! Suora, kapea runko, kaarna ohuempi ja pehmeämpi kuin tavallisella kuusella. Oksat ovat hauskan nypyläisiä ja kasvavat minne mieli tekee, eivät ihan järjestyksessä. Käkkyräisinä kuin noidan sormet. Tai sitten ihan suorina, miten niitä kulloinkin haluttaa. Kävyt ovat pieniä, pyöreitä. Ja sitten kasvavat neulaset niihin nypylöihin, ja kuusi herää talviunestaan. Ihanan vaaleanvihreänä. Hassusti unenpöpperöisenä hapsottaen.

Kaikkein useimmin muistelen Finlandiatalon vieressä kasvavia lehtikuusia, suuria, pitkäoksaisia vanhuksia. Kuljin niiden ali melkein aina kaupungille mennessäni, ja kuuntelin, mitä niillä oli sanottavana. Valitettavasti en ymmärrä lehtikuusenkieltä. Mutta jonkinlaisen yhteyden niihin tunsin.

Toiset rakkaat lehtikuuset kasvavat Helsingin olympiastadionin takapihalla. Ne seisovat siinä sen näköisinä, kuin olisivat väärään paikkaan joutuneet. Yhden puun latva on kasvanut vinoksi, niin että kerran, kun varis istui sen latvassa, luulin, että variksen paino taivutti latvan alaspäin. Mutta kyllä se pysyi samassa asennossa, vaikka varis lensikin pois.

Aivan ihana oli Helsingin keskuspuiston polku, kun lehtikuusista syksyllä varisivat kirkkaankeltaiset neulaset maahan. Silloin kävin metsässä joka päivä katsomassa, kuinka neulaset vähitellen muuttuivat ruskeiksi ja metsään tuli syksy. Keväällä keräsin tuulen pudottelemia oksia sisälle maljakkoon...-ja sitten kohta ilmestyivätkin puihin neulastupsut ja ne muuttuivat kesänvihreiksi.

Kun googlasin Raivolan lehtikuusimetsää, huomasin, että Edith Södergran oli viimeiset vuotensa elänyt Raivolassa. Tässä on runo hänen muistomerkistään. Sen tunnelma on minusta hyvin samantapainen, kuin mikä minulle tulee lehtikuusien alla, mutta minun pensaissani ei kuolema soittele, vaan ikuisuuden tuuli humisee, lohduttavasti, rauhoittavasti. Siksi rakastan lehtikuusia. Siksi aamut Mökin kahvipöydän ääressä ovat erityisiä.

Se här är
evighetens strand
Här brusar
strömmen förbi
och döden
spelar i buskana
sin samma
entoniga melodi