Vielä puolivälissä toukokuuta oli sateisia, tärisyttävän kylmiä päiviä, ja taas tuntui, että kevättäkään ei tule, saati kesää. Mutta sitten eräänä aamuna heräsin, ja kavhinkeittopuuhien kesken katsahdin pihalle: Kesä oli tullut! Siellä se kultaisena säteili, meidän kotipihalla, ja kaikki kasvit hymyilivät ja nauroivat kilpaa sen kansa!
Ja ruusukin, vaikka onkin vielä varjossa, on jo huomannut kesän lämpimine aamuineen saapuneen:
Toinenkin köynnösruusu on jo avannut ensimmäisen kukkansa:
Kotiloetana ei ehkä nauti auringonpaisteesta, mutta viimeiset haukkaukset makeasta akileijasta sen on vielä jälkiruuaksi haukattava, ennenkuin voi vetäytyä varjoon päivätorkuille.
Aurinko leikkii värileikkiä unikoilla, oranssi muuttuu keltaiseksi ja valkoiseksi kun heräilevä aamutuuli rapistelee silkkisiä terälehtiä.Tassuttelen paljain varpain alapihalle katsomaan, miltä piha näyttää portin luota. Piha on pikkuinen, ja jotta saisin kuvaan kaiken oleellisen ja ruma betonikäytävä jäisi pois, kallistan kännykameran vinoon. Näettekö, aurinko paistaa aamulla vain yläpihalle:
Alapihan kasvit heräilevät kukkimaan vasta keskikesällä, ja nurkantakaisenkin hortensiat vasta aavistelevat kesän lämmön tuloa.
Mutta kivenkolossa jo kukitaan,
ja vajan seinustalla on kukkiminen jatkunut jo viikkoja, villiviinikin jo ihan vihreänä.
Aivankuin särkynyt sydän haistelisi freesian ihanaa tuoksua:
Aamuaurinko haalistaa kelloliljan lohenvärin valkoiseksi, mutta silti se puutarhani kauneimpia kukkia,
vaikka kaikkein eniten pidän tästä matalasta kukkapenkistä lintukylvyn alapuolella. Voisin ihailla sitä tuntikausia...
...ellei vatsani komentaisi sisälle jatkamaan aamukahvin keittoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti