Aamulla kun heräsin, luulin, että Kotikummitus itkee. Katonrajasta kuului ihmeellistä vinguntaa/laulantaa. Vasta kun heräsin kokonaan, tajusin, että ulkona tuuli. Ja sitten alakerrasta kuului kopinaa! Luulin olevani talossa yksin, mutta ihankuin joku liikuskelisi alhaalla, avaisi ulko-ovea tai jotain. Jähmetyin. Ja sitten muistin, että sehän on Paukkuva Postiluukku. Tänään oli tuulensuunta kaakosta, eli suoraan postiluukusta sisälle. Onneksi on tuulikaappi, jonne tuuli pysähtyi. Alakerrassa oli siedettävän lämmintä, kun kahdet villasukat jaloissani tallustelin keittämään aamukahvia.
Gonzalo, Meksikosta tännepäin muutama viikko sitten rynnännyt taifuuni tuli juuri vastakkaisesta suunnasta yli Atlantin ja Irlannin, jaksoi vielä Irlanninmerelläkin nostaa melkoisia aaltoja, suurempia kuin olen täällä ennen nähnyt. Tietenkin, kun huomasin, että tuuli on tosi kova, ryntäsin Promenaadille katsomaan. Piti vain ihan vilkaista, kun odottelin pakettia tulevaksi, mutta kun näin kiehuvan joen ja pärskeet muurinreunukselle, unohdin koko paketin ja kuljeskelin rannalla edestakaisin ties kuinka kauan.
En uskaltanut mennä ihan lähelle kaidetta, edellisestä pitsiaaltokokemuksesta jäi sen verran kunnioitusta merta kohtaan. Mutta kauempaakin katsottuna pärskeet olivat ihania pitsityllibrodyyri-ihmeitä.
Seisoskelin siis kävelykadun suojanpuoleisella reunalla, eikä siihen edes tuullut kovasti. Pärskeet olivat mahtavia, mutta meren, tai siis joen, pintakin velloi villinä. Promenadin muurista heijastuvat aallot törmäilivät mereltä tuleviin ja pärskähtivät korkealle ilmaan. Päätin kävellä meren rantaan katsomaan, miltä siellä näyttää. Mutta en päässytkään New Brightonin Promenaadille asti: mereltä ryntäsi niin kova tuuli, etten päässyt eteenpäin. Taistelin itseni meripelastusrakennuksen seinän kolossa olevan penkin luokse, istahdin ihailemaan raivoavaa merta.
Maailma pieneni entisestään, kun ajattelin, että tämä tuuli oli tullut Meksikonlahdelta asti ja vieläkin jaksoi meuhkata tuolla lailla. Kyllä on ihmeellinen tämä maailmankaikkeus!
Seuraavana aamuna oli tyyntä ja rauhallista. Gonzalo oli mennyt menojaan. Kauppamatkalla huomasin, että ranta oli muuttunut. Aallot olivat heitelleet kivenmurioita sinnetänne ja kaivaneet kivikkoon uuden suuren lammen! Suurin osa liukkaasta levästä oli kiskottu irti hiekkakivestä ja alhaalla kalliorannalla käveleminen oli helpompaa kuin ennen.
Aallot olivat myös nakertaneet kallioista isoja palasia, kirkkaanpunaiset tuoreet lohkeamat olivat siitä todisteena. Rokot olivat vielä jäljellä.
Myös nämä otukset olivat pysyneet itsepäisesti paikoillaan. Mahtavia tarraajia! Minä jos olisin ollut siinä vellovassa kattilassa, en olisi kyllä säilynyt hengissä. No, enhän olekaan kotilo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti