Kuvittelin joen toiselle puolelle muinaisen maailman. Sen, joka oli ennen viikinkejä ja roomalaisia. Vain muutaman nuotion savu sekoittui sumuun. Mitähän sen ajan ihmiset ajattelivat tällaisesta syksyisestä sumusta? Oliko se heidän mielestään kaunista, vaiko vain pelottavaa? Uskalsivatko he lähteä merelle kanooteillaan? Minkälaiset asiat heidän mielestään olivat kauniita?
Tietenkin sen ajan ihmisillä riitti puuhaa koko päiväksi, ihan vain ruuan ja vaatteiden hankinnassa, mutta varmasti he ehtivät polkuja tallatessaan katsella ympärillään olevia maisemia. Tuliko heille tällaisena ihanana sumuisena aamuna samanlainen valtava onnen tunne kuin minulle tuli siinä rannalla kävellessäni?
Black Pearl-laivan luokse päästyäni aloin miettiä, minkälaista olisi ollut elää merirosvoja peläten. No, harvemmin kai ne merirosvot rannoilla riehuivat, mutta ehkä olisin kuitenkin mieluummin asunut jossain vähän kauempana rannasta. Pienemmän joen varrella, sellaisen, josta saisi lohta ja taimenta... -heh! Hyväkin kalansyöjä, minä!
Sitten tulin linnoituksen kohdalle, ja mietin...-enpäs viitsinytkään miettiä sotaa. Juuri illalla katsoin "Kirjavaras"-elokuvan, ja siinä oli sotakauhuja riittävästi pitkäksi aikaa. Ajattelin sen sijaan sadanviidenkymmenen vuoden takasita New Brightonia, joka oli varsinainen kesänviettoranta kaikkine huvituksineen. Nykyinen Promenaadi kahviloineen, huvipuistoineen, hiekkarantoineen on siihen verrattuna mitätön huvitus.
Miten olemmekaan maailmaa muuttaneet! Ja miten kuitenkin maailmassa on ja pysyy sellainen ihana asia kuin aamusumu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti