Kun tulen kotiin kaupasta, on meren vesi nousemassa. Hiekkarantaa on vielä paljon näkyvissä, joten kävelen sen kautta. Tiedän, että vesi on nousemassa, sillä aallot vain tulevat rantaan, eivät ollenkaan valu takaisin mereen, tai siis tässä tapauksessa Mersey-jokeen.
Aallot työntävät edellään irronneita levänkappaleita. Ne näyttävät pikkuisilta linnuilta, siivet ovat levällään, kaulat pitkänä. Aivan kuin juuri lentoon lähdössä. Aalto työntää ne hiekalle ja seuraava, tai sitä seuraava aalto vielä vähän ylemmäs rannalle.
Pieni pörrökarvainen koira juoksee luokseni, haistaa varmaan jotain hyvää kauppakassistani. Istuu siinä vesi kielellä, katsoo suurilla kosteilla silmillään, antaa tassua. Nauran sille ja rapsutan. "Ei ole mitään sinulle, höpsö!" sanon, mutta koira vain katsoa napittaa, ja ojentaa välillä tassuaan. Kunnes vesi nousee sen tassuille. Silloin se hypähtää ylös ja juoksee kipin kapin emäntänsä luokse, joka on ehtinyt jo kauas lastenvaunuja työntäen, kännykkään puhellen.
Nousen ylös Promenaadille. Vuoksi nousee yhä korkeammalle, hiekkarannalla se muodostaa akanvirran. Hiekkasärkällä lokit, meriharakat ja muut kahlaajat etsivät vielä viimeisiä ruokapaloja kivien koloista. Korkeammalle ja korkeammalle vesi nousee, meriharakka yrittää juosta vettä karkuun, mutta vesi nousee, syö hiekkasärkän kärkeä, ja lopulta lintu nousee kirkuen ilmaan. Korkeimmalla hiekkäsärkällä, kaukana rannasta, meriharakat seisoskelevat, valkoinen lokki keskellään. Siirtyvät aina vain lähemmäs toisiaan, keskelle särkkää, meren kohotessa, syödessä saarta. Yksi lintu lentää pois. Sitä seuraa pian toinen, ja kohta koko parvi lehahtaa lentoon.
Hetkeksi aurinko valaisee pitkän hiekkasärkän. Maailma muuttuu uneksi.
Koko hiekkaranta on veden peitossa. Tyynen, vihreänturkoosin, savunharmaan veden alla hiekkasärkät häämöttävät vaaleampina laikkuina. Vesi kohoaa rannan kivikkoon, poreillen ja sihisten se nousee ja peittää alleen leväiset, rokkoiset kalliot.
Vesi lepää. Kohta se kääntyy laskuun, paljastaa kalliot ja hiekan, ja meriharakoille uudelleen katetun ruokapöydän.
Tuijotan joelle. Luulen olevani osa luontoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti