Lindisfarne

Täällä Englannissa on paljon sellaisia paikannimiä, jotka olivat tuttuja jo ennen tänne muuttoa. Esimerkiksi nämä jalkapallokaupungit. Ja Oxford ja Cambridge ja Stratford on Avon. Ja Sheffield (steel). Sitten on sellaisia nimä, jotka ovat tuttuja, mutta en tiedä miksi. Kuten esimerkiksi Lindisfarne. Se saattaa olla tuttu historiasta, koska se on ensimmäinen paikka, jonne viikingit täällä saapuivat "tutkimusretkillään". Tai sitten Roman Polanskin filmistä Cul-de-sac. Joka tapauksessa se on saari itärannikolla lähellä Englannin ja Skotlannin rajaa.

Jos olisimme olleet pyhiinvaeltajia, olisimme kahlanneet saarelle matalan meren poikki. Kahluureitti on merkitty korkeilla pylväillä, ettei eksy reitiltä. Me ajoimme saarelle pengertietä pitkin. Se on jotain mailin tai pari, siltä väliltä, ja nousuveden aikana se on veden alla. Se oli jännää! Meillä oli tietysti vedennousuaikataulu tiedossa, mutta mistä sitä koskaan merestä tietää. Kun ei ole sen kanssa tuttu. Autosta katsoen näytti siltä, että vesi olisi ollut siinä ihan samalla tasolla kuin tie. Mutta ei se oikeasti ollut. Saaren alavilla rantaniityillä kasvoi valtoimenaan vaaleanpunaisia kukkia!

Saarella on pieni kylä, mutta siellä on turisteilta autolla ajo kielletty, ja siksi on tehty suuuuuri parkkipaikka. Siihen pysähdyimme ja marssimme kylään. Se oli söpö, näin kun turistit eivät vielä olleet sitä täyttäneet ja asukkaat vasta heräilivät, availivat ikkunaluukkujaan ja juttelivat keskenään kadulla. Talot olivat pieniä, hauskan näköisiä. Yhden kadun (ei niitä tainnut olla kolmea enempää) päästä lähti polku rannalle, ja sinne me menimme. Oli tyyntä, meri oli rauhallinen. Kuljimme heinikkoisella rantatörmällä, sitten kivisellä rannalla, ja kävimme pienellä saarella (jonne siis pystyi kävelemään, kun vesi oli matalalla).

600-luvulla St. Aidan perusti saarelle luostarin, joka oli sitten tämän alueen tärkein uskonnollinen keskus. 700-luvun lopussa apottina ja myöhemmin Lindisfarnen piispana oli Guthbert, nykyinen Northumbrian suojeluspyhymys. Hänet haudattiin saarelle, mutta kun viikingit tulivat sinne rellestämään, siirrettiin jäännökset Durhamin kaupunkiin. Tapauksen muistoksi on saaren vanhassa kapppelissa veistos, jossa 6 munkkia kantaa olkapäillään Guthbertin arkkua. Samanlainen veistos oli Durhamin ostoskeskuksen torilla.
(ks. Artophoto, 3.6. Holy Island)

Vanha kappeli oli kaunis ja rauhallinen, ja sama tunnelma jatkui luostarin raunioilla kävellessämme. Se oli varmaan upea rakennus. Korkeita kaaria ja kiviseiniä ikkunoineen oli vielä pystyssä. Mutta viikinkien tultua luostari hylättiin ja rappeutuminen alkoi. Avustajana toimi sitten 1550-luvulla Henrik VIII, joka  rakennutti luostarin raunioiden kivistä linnan korkealle kalliolle luostarin lähelle, suojaamaan Lindisfarnen satamaa.

Linna ei ole kovin suuri, mutta se näyttää upealta siellä kalliolla seistessään. 1900-luvun alussa Country Life-lehden omistaja Edward Hudson osti linnan ja muutti sen loma-asunnokseen, apunaan arkkitehti Edwin Lutyens. Nykyään se on National Trustin omistama. Se on tosi mukavan tuntuinen. Huoneet ovat aika pieniä ja matalia, mutta kauniisti järjestettyjä, ja maisemat pienistä ikkunoista ovat tosi upeat.

Lähellä linnaa on muurien ympäröimä puutarha, ei kovin suuri, jossa kasvoi linnanväelle yrttejä ja kasviksia. Nyt sen on uusinut kuuluisa puutarhasuunnittelija Gertrud Jekyll.

Lopuksi istahdimme rantakiville ja söimme eväät. Selkiemme takana virtasi jatkuvana laumana ihmisiä. Päivä oli kaunis, ja bank holiday-viikonloppuna kaikki olivat liikkeellä. Me ajoimme sitten pois saarelta. Vielä oli tunti aikaa, ennenkuin vesi nousi tielle asti.