Siispä maalasin ne. Sattumalta oli kotona parikin purkinpohjallista sopivaa maalia, ja lakan hiominen oli helpompaa kuin kuvittelin, niin että maalaus oli nopsasti valmis. Pää alkoi tulla kipeaksi siitä hajusta, avasin siis uudet hienot ikkunat ja lähdin karkuun. Koska RNCMssä oli lounaskonsertti, suuntasin sinne.
Sibeliusta. Mielenkiintoista. Englantilaisethan pitävät Sibeliuksesta, onpas hauska kuulla, kuinka tämä oppilasorkesteri siitä selviytyy.
Ensimmäisenä numerona oli Tuonelan Joutsen. Ooh, se oli kaunista! Jousien äänistä tuli värejä ja ne haihtuivat ja vaihtuivat liukuen, himmentyen. Ihan oikeasti tuli tippa silmään. Ja sitten se englannintorvisoolo! Se on niin suomalaiseen sieluun käyvää musiikkia, ettei voinut muuta kuin pidellä penkistä kiinni, ettei olisi hyppinyt ja hihkunut riemusta sitä kuunnellessa. Vaikka eihän se oikeastaan mitään hyppelymusiikkia ole. Mutta olin vain niin kamalan iloinen kun kuulin Joutsenen niin upeasti soitettuna. Kapellimestarilla oli kylläkin jokin aasialaiselta kuulostava nimi, opiskelija hän oli, ja saattoi kyllä nimestään huolimatta tietenkin olla syntyperäinen englantilainen.
Toinen numero oli Aallottaret, ja kapellimestari muuttui. Mutta en ollut tuntea tätä musiikkia ollenkaan, vaikka se on yksi mieluisimmista Sibeliuksistani. Jouset olivat yhtä muussia, huilut eivät tienneet, mitä soittivat ja pikkolo kirkaisi epävireisesti. ONKO tämä ollenkaan se Aallottaret, jonka minä tunnen? Kuuntelin ja kuuntelin, mutta en löytänyt siitä mitään niistä hauskoista yksityiskohdista, joita jousien sekaan on piilotettu. Ei mitään aallokkoa. Se ihana tuulikohtaus oli muuttunut joksikin sotanäyttämöksi. Harput piiloutuivat jonnekin taka-alalle. Kaikki yhtä sekasotkua vaan. Tulin niin kamalan huonolle tuulelle, ettei voinut muuta kuin pidellä penkistä kiinni, ettei olisi hyppinyt ja repinyt hiuksiansa ja kiljunut pettymystään. Niin kamalasti kapellimestari ja orkesteri pahoinpitelivät Aallottaria. Ajattelin, että syy on kapellimestarin, joka ei ollenkaan ollut tutustunut kappaleeseen. Olen ennenkin nähnyt hänen johtavan samaa orkesteria, samalla tavalla laiskasti, ohjaamatta mitenkään soittajia, hiukan vain heiluttaen puikkoaan, välillä epätahdissa...-olen tainnut moittia häntä ennenkin. Mikä ihmeen kapellimestari tämä oikein on? ajattelin, ja katsoin sitten netistä: Ihan kelpo johtajana häntä pidetään, meriittejä Austraaliasta ja Bournemouthista ja Irlannista, opiskellut siellä ja täällä, muunmuassa Panulan johdolla. Kyllähän sellaisen miehen pitäisi Sibelius tuntea! Optimistisena ajattelin, että ehkä salissa on todella huono akustiikka, juuri tämän kyseisen kappaleen kohdalla, tai että ehkä tämä onkin jokin uusi ihmeellinen tulkinta, jota en vain ymmärrä. Ehkä siihen pitäisi tutustua paremmin...-mutta en minä halua tuollaista likavesiaallotarta! Sen pitää olla ihanaa raikasta vettä, lempeää tuulta ja viekoittelevaa tanssia. Voih! En mitenkään voinut taputtaa sellaiselle esitykselle.
Olin pahalla tuulella kävellessäni kohti tramia. Mutta sitten aloin hyräillä Tuonelan Joutsenta ja vähitellen olin ennallani. Puuh! mikä kokemus! Sellaista on Englanti!
Avasin oven. Uudessa tuulikaapissa haisi silikoni, muualla talossa maali, vieläkin. Mutta enää ei pää tullut kipeäksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti