1v.

Täällä on nyt asuttu jo kokonainen vuosi. Ensin viikko hotellissa, se oli hassua turisteiluaikaa. Sitten 2 kuukautta Manchester roadilla. Se oli jo "oikeata" elämää, jotenkin kuitenkin odottelua, perustan luomista ja totuttelua. Kuljimme ympäriinsä taloa etsimässä ja siinä samalla tuli uusi kotikaupunki tutuksi.
Ja sitten muutettiin tähän torniin. Välillä leikittelen asuvani oikeasti sellaisessa kivisessä torniasunnossa, joita varsinkin Irlannissa näimme monia. Huoneethan tässä ovat samassa järjestyksessä kuin niissä vanhoissa: alakerrassa huoltotilat, toisessa kerroksessa edustustilat ja kolmannessa yksityistilat. Tämä torni nyt ei valitettavasti ole kylläkään keskellä peltoa tai kukkulalla, mutta jos katsoo läntisistä ikkunoista ulos, voi senkin kuvitella, niittyä ja puita sieltä vain näkyy, jos ei katso ihan kauhean oikealle. Ja alakerrassa on varmaan ihan yhtä kylmäkin kuin niissä muinaisissa tornitaloissa!

Arkipäivät ovat ihan samanlaisia kuin siellä Suomessakin. Kieleen on sillälailla tottunut, että osaa heti puhua englantia, eikä tarvitse kaikkea ensin ajatella suomeksi. Mutta näitten käytöstapoja en oikein aina ymmärrä, ne on joskus niin oudon kiemuraisia. Ja yksi sietämätön juttu on kaiken epämääräisyys, asioiden hoitamisessa ja tavaroiden toimittamisessa ja sen sellaisessa. Ihan niinkuin säännöt muuttuisivat koko ajan, tai sitten niitä ei ole ollenkaan. Tai ehkä minun ajatukseni kulkevat niin erilaisia polkuja kuin täkäläisten, että en ollenkaan tajua, että joku on "sääntö". Mutta sellainen tekee olon vähän epävarmaksi, ja silloin huomaa, että ei ole ihan kotona.

Ikävintä on, että kaikki tutut ihmiset jäivät sinne Suomeen. Miksi ette muuttaneet mukana?
Kun minä nyt en ollenkaan ole sellainen puhelin-ihminen, joka hoitelee tuttavuuksiaan koneen välityksellä, vaan tarvitsisin "aurojen kohtaamista", eli siis nenäkkäin oloa, että osaisin seurustella. Puhelimessa, vaikka tunnenkin kaverin äänen, en pysty jotenkin oikeasti saamaan mitään kontaktia toiseen.

No, minähän olen kylläkin koko elämäni ollut enemmänkin erakkoluonne, niin että ystäviä on vähän. En tunne itseäni mitenkään "syrjäytyneeksi", vaikka yksikseni paljon oleskelenkin. En haluakaan etsiä ystäviä, niitä tulee, jos on tullakseen. Hyvänpäiväntuttuseuraa tässä naapurustossa kyllä on, ja ihmiset yleensäkin, ainakin ensinäkemältä ovat hyvin ystävällisiä ja kohteliaita. Mutta jotain vierastavaa olen suhteissa toisiin ihmisiin huomannut, täkäläisissäkin, ei vain itsessäni.

Mutta yhdyn täysin Shakespearen sanoihin: mikä on mennyttä, on esipuhetta. Ja samalla mielessäni toivon, että aina olisi niin, että tämä nykyhetki, mikä tuntuu todelliselta näytelmältä, onkin huomenna vain prologia. Se on tosi jännä ja hauska ajatus. Kaikki jatkuu ja jatkuu ja jatkuu eikä koskaan tule valmista!


Elämä on leppoisaa!