Maisemia

Kun olimme asettuneet jonkinlaisille aloillemme tänne muutettuamme, aloimme vähitellen kuljeskella Manchesteria ympäröivässä luonnossa. Niin, luonnossa, sillä onhan sitä täälläkin, niinkuin kaikkialla. Vaikka täällä onkin kamalasti enemmän ihmisiä kuin Suomessa, ja niitä liikkuu joka paikassa, aina välillä eksyy paikkaan, jossa ei olekaan paljon ihmisiä. Ehkä vain muutama. Tai hetken ajan ei ketään, jos hyvin sattuu.

Niin voi käydä jopa West Pennine Moorseilla, nummikukkuloilla kaupungin pohjois- ja itäpuolella. Niihin tutustuimme täällä ensiksi, ja ajattelin, että nämä ovat varmaan Englannin kauneimpia maisemia! Aaltoilevia kukkuloita, heinää, kanervaa, laaksoissa kyliä, patoaltaita järvinä, tuuli suhisemassa. Lampaita ja valkoisina kukkivia orapihlajia. Sammaloituneita muureja. Hauskoja kivilaattapolkuja heinikon keskellä.

Mutta sitten eräänä päivänä ajoimme Penniinien "vuoristoon", Peak Districtille Manchesterin itäpuolelle: Vähän korkeampia kukkuloita, pienempiä ihania kivitalokyliä laaksojen piiloissa, uskomattoman kauniita kivisiä kaarisiltoja leikittelevien jokien yli. Jänniä kivirykelmiä kukkuloiden huipuilla, pilviä, viimaa. Avaruutta. Ajattelin, että eipäs kun tämä on Englannin kaunein maisema.

Syksyllä ja talvella valloitimme Yorkshiren laaksot. Vesi oli kaivertanut mahtavia laaksoja ja rotkoja hieman Penniinejä korkeampiin kukkuloihin, ja maisemat näyttivät joissain paikoissa hyvin lappimaisen kotoisilta. Enhän minä tietty lapista kotoisin ole, mutta siellä on aina jotenkin niin kotoisaa. Samantapaisia kivilouhikoita ja puuttomia sammal-mustikka-riekkokankaita siellä on, ja jääkauden tekemiä nekin maisemat. Poroja ei nähty, mutta kauriita joskus. Varmaankin kauneinta luontoa, mitä Englannista löytyy!

Seuraava uteliaisuuden kohde oli Lake District, Englannin länsiosassa, täältä 2 tuntia pohjoiseen. Mutta sehän oli kuin Suomea, metsiä, järviä, kylmää! Samoja kasveja, samoja puita. Suota. Maistoimme Lake Districtistä vain hiukan eteläosaa, kaikki korkeat vuoret ovat vielä näkemättä, mutta voi voi miten kaunista sielläkin oli. Voiko vielä ihanampaa luontoa olla, mietin.

Kaksi retkeä olemme tehneet Walesiin, ensin lyhyen päiväretken ihan pohjoisimpaan Walesiin, sitten 5-öisen matkan etelään, Brecon Beacons-vuoristoon. Taikka kukkulaistoon. En osaa päättää, mitä ne ovat, täällä niin korkeita kutsutaan nimellä Mountain, mutta ihan matalia ne vuoriksi ovat. Maisemat kyllä ovat upeita! Aivan Lappia! Nimittäin jos ei huomaa taloja ja kyliä siellä täällä, eikä välitä leveistä polkuteistä eikä kiviportaista vuorten huipuille. Mutta maaston muodot ovat yhtä jylhiä, komeampia kuin Suomen lapissa, sellaisia kuin Norjassa, mutta pienempiä. Tai no, oli niistä kyllä Norjan vuoriin pitkä matka, mutta jotkut rotkot ja jyrkänteet vähän muistuttivat Norjaa.Tuulta riittää: eräänä päivänä ei meinattu pysyä polulla, sellaista en ole koskaan ennen kokenut, mahtavaa! Siinä lensi pölyt aivoistakin! Oltiin ihan uusia kun tultiin kotiin, ja ajateltiin, että siellä oli Englannin hienoimmat maisemat ja vaellusmaastot.

Valitettavasti olemme käyneet rannikolla vain kerran, hiekkarantoja, dyynejä, aaltoja, suolaista ilmaa, kyllähän te tiedätte että se on hienoa, tuulta ja simpukoita. Korkeat kalliorannat ovat vielä näkemättä, paitsi että näimmehän vähän sellaista silloin kun tulimme Matthewin häistä, Devonissa. Rannikkokin on Englannin kaunein maisema, joten täytyy nyt varmaan sanoa, että koko Englanti on Englannin kaunein maisema, koska en osaa päättää. Voisin myös sanoa, että Englannin kaunein maisema näkyy meidän olkkarin ikkunasta. Tänään se näyttää tältä:


Muista maisemista on kuvia Artophotossa. Paitsi että Brecon Beacons taitaa vielä puuttua, mutta tulossa on, kunhan ehtii.