Kaunistumassa

Viime sunnuntaina pääsimme vihdoinkin Oikeaan Luontoon kuljeskelemaan. Arto printtasi työpaikallaan kartan, jonka olin löytänyt netistä: se lenkki on Try a Trail-polku Pennine Wayllä, ja se taas on 268 mailia pitkä polku, joka kulkee Penniinien ylänköalueella pohjoisesta etelään. Sinne lähdimme! Pysäköimme tien varren parkkipaikalle Delphin pikkukylän yläpuolella, ja huiii! Tuuli meinasi viedä meidät mennessään! Jalat sentään pysyivät maassa, ja koska me yleensä kuljetaan poluilla päät pilvissä, pysyimme hyvin pystyssä. Polku nousi hitaasti nummen rinteellä, maisemat olivat aaltoilevia, kukkula-laakso-kylämäisiä, aurinko paistoi, tuuli oli kylmä, niin että harmittelin, etten sittenkin ottanut käsineitä mukaan. Maasto oli pelkkää heinää, ei märkää turvetta niinkuin Skotlannissa, mutta samannäköistä. Vuoret vain puuttuivat. Täällä kutsutaan tällaista heinäkukkulaa nimellä Moor, joka minun mielestäni kuulostaa enemmänkin kanervasuolta. Kun oltiin päästy kukkulan huipulle, lähdettiin alaspäin! Hassua, vai mitä? Vähitellen pienen puron uoma muuttui kanjoniksi, ja mutkan takana avautui upea maisema Marsdenin kylään. Päätimme, että siinä on hyvä paikka syödä eväitä.Näin kaunis se paikka oli:


No mutta. Mitenkäs se nyt noin pienenä tuli? No, katsokaa Artophotosta, siellä on paljon muitakin kuvia matkan varrelta.

Kahvi oli melkein jääkylmää. Eipä siitä neljän punnan termoksesta sitten paljon iloa ollutkaan. Mutta maisemat olivat kovasti hienoja, ja paranivat vain alaspäin mennessämme: tuli muureja ja lampaita ja joki ja pieni putouksentapainen ja hieno kivisilta, aah, kuinka romanttinen paikka! Seuraavalla kerralla tulemme piknikille tänne, tuonne vesikivelle joen keskelle... Se silta oli kyllä tosi siro, kukahan kivenhakkaajamestari sellaisen on osannut tähän pikkukylään rakentaa?

Siitä kävelimme kauniiden harmaiden kivitalojen ohi joenvartta kohti kylää. Kylästä lähtee kanava toiselle puolelle kukkulaa. Se on siis kaivettu kukkulan alle, insinööritaidon mestarinäytteenä, jota kutsutaan tunneliksi. Se on viisi kilometriä pitkä! Sinne pääsee ajelemaan longboatilla. Onkohan siellä yhtä kauniit maisemat kuin täällä ulkopuolella?

Kylässä teimme pakollisen tutustumisretken, tässä maassa kun asemalta lähtevä Railroad Way saattaakin yhtäkkiä haarautua ja jatkaa matkaa kahtena Railroad Waynä, ja sitten pitää tietysti valita se väärä haara, että näkee paljon maisemia...
Se koko kylä, kaikki talot, oli rakennettu siitä samasta harmaasta kivestä, mistä muuritkin, ja se oli hieno kylä. Muurien raoissa kasvoi sinisiä kukkia ja valkoisia kukkia ja vaaleanpunaisia kukkia, ja kukkia oli etupihoillakin ja ovien pielissä roikkumassa. Pub oli tietysti ja kirkko, mutta niissä nyt emme halunneet vierailla tällä kertaa. Kipusimme ylämäkeen kylän laidalle ja sitten soratietä vesialtaan reunaa pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs hissukseen. Altaan toisella laidalla oli upea Rhododendronmetsä, ja lampaat käyskentelivät padon reunaluiskalla ruohoa mutustellen. Sitten mentiin alas kanjoniin, jotta päästiin pikkuisen joen yli, ja sitten taas ylös. Loppumatka olikin sitten isoilla kivilaatoilla päällystetty! Kukahan niitä oli tänne raahannut? Laskin siinä tallustaessani, että jos hevonen jaksaa kantaa 5 kiveä yhdellä kertaa ja ne saadaan asetetuksi paikoilleen yhdessä päivässä (kun matka kiviveistämöön varmaan tästä maailmankolkasta ei ole ihan lyhyt), viikossa saataisiin paikoilleen 30 kiveä (kun eihän sunnuntaina sellaista tehdä,) mikä on suunnilleen 10-15 metriä kivien koosta riippuen, kolmen mailin matkaan saa hyvin kulumaan enemmänkin kuin yhden kesän! Jos joku hassu sitä rupeaa yksinään rakentamaan.

No mutta lopeteaan nyt tämä kiviin tuijottaminen, vaikka hieno polku se olikin! Aurinko paistaa, tuuli ei ole tässä kohden ollenkaan mahdoton, kiurut ja kapustarinnat lentelevät ja livertelevät (kiurut siis)! Vesivarastojen vesi kimaltelee! Jos nyt kylmä kahvi ei meitä kaunistanutkaan, niin sielut ainakin kaunistuivat niissä ihanissa maisemissa!