Jo silloin muinoin, kun kävimme lomalla etelä-Englannissa, ihmettelin, miksi mäkien, tai mäkisen maaston, nimi on Down. Kääntelin ja vääntelin sanaa joka suuntaan, mutten saanut arvoitusta ratkaistuksi. Kunnes sitten kävelimme Glen Nevisin laaksossa Dun Deardailin muinaislinnalle. Siinäkin oli outo sana: dun. Sen selvittäminen olikin helpompaa; se tarkoittaa gaelinkielessä muinaislinnaa! Ja muinaislinnathan ovat mäellä! Ja koska linnoitusta ovat jo keltit käyttäneet, sana on kiertänyt kelttien mukana Euroopasta etelä-Englannin ja Irlannin kautta tänne Skotlantiin! Ooo! Jännää!
Pohjoisessa Somersetissa, lähellä Bristolia mereen tökkää mielenkiintoisen näköinen (siis kartalla) pitkä niemi. Sen nimi on Brean Down. Koska kaikki kartalla hassunnäköiset paikat ovat minusta mielenkiintoisia, menimme käymään siellä ajellessamme Cornwallista kohti kotia. Breanin rannikko on hirmuisen pitkä hiekkaranta. Ja hirmuisen pitkällä hiekkarannalla viihtyvät rantalomailijat. Niinpä, mitä pidemmälle rantatietä ajoimme (sillä Brean Down on ihan tien loppupäässä), sitä jännempää oli: löydämmekö pitkän ajomatkan jälkeen parkkipaikan? No, se oli turha pelko: National Trustin maksullisella parkkipaikalla oli paljon tilaa. Me pääsimme ilmaiseksi, koska olemme Trustin jäseniä.
Ja siinä se mäki kökötti, aivankuin olisi halunnut lähteä merelle kahlaamaan. Ja tässä nousevat portaat sen huipulle, 97m korkealle merenpinnasta lukien.
Ylös- ja alasmenijöitä riitti, onneksi portaat olivat leveät ja lepopaikkojakin oli. Huipulta mäki oli tasainen ruoholakeus.
Näkyi pitkälle: Bristolinlahden toisella puolella häämötti Walesin ranta. Etelän puolella oli laaja hiekkaranta.
Täällä vuoroveden horisontaalinen vaihtelu on toisiksi suurin maailmassa, jopa 3/4 mailia. Vain pensaita ja muutamia tuulentuivertamia puita kasvoi Brean Downin reunamilla.
Kasveja ja kukkia tietysti oli enemmänkin. Ruohoista polkua pitkin pääsi kävelemään reilut kaksi kilometriä, melkein niemen kärkeen asti.
Meillä alkoi olla nälkä, ja poikkesimme mäen "reunalle" kalliolle istumaan ja evästelemään.
Ihanaa oli istuskella auringossa ja tuulessa, kanervien tuoksussa, mehiläisten pörrätessä, perhosten liidellessä ympärillä.
Siinä olisi voinut nautiskella vaikka koko päivän, mutta ei kuitenkaan voinut. Teki mieli nähdä ihan koko mäki, kärkikallioita myöten. Matkalla näimme ihmeellisen kiinnityspulttikeskittymän, joka kauempaa näytti ihan minien kelttiristien ryhmältä. Mitähän siihen oli kiinnitetty?
Tuolla on Kärki!
Mutta siellä onkin rakennuksen raunioita! 1870 ranskalaisia vastaanottamaan rakennettu linnoitus. Vaarallisen näköisissä paikoissa kyhjöttäviä ampumispaikkoja,
kasarmeja,
upseerien asuntoja ja sen sellaista.
Paremmin säilyneissä tiloissa oli luontojulisteita, joista kävi ilmi, että kalliot ovat jäänteitä pitkästä kalkkikiviharjanteesta, joka jatkuu nykyään Bristolin eteläpuolella, nimeltään Mendip Hills. Mäellä kasvaa harvinaisia kasveja, esim. valkoinen rockrose, suomeksi päivännouto. Julisteista opin myös, että aikojen alussa (jääkauden jälkeen) mäellä tallustelivat mammutit ja villasarvikuonot, kivkauden, rautakauden ja pronssikauden ihmiset, roomalaiset, ja sitten kaikki brittein saarten ihmisheimot. Ja sotaväki:
Tunkkaisissa huoneissa oli sitten muunkinlaista "informaatiota":
ja mielenkiintoista sisustusta:
Ulkoa löytyi muutamia taideteoksia:
Mutta niemenkärjen kalliomuodostelmat olivat tosi mahtavia.
Maakerrokset olivat kellahtaneet kyljelleen ja romahdelleet sinne tänne.
Vesi on niitä virutellut, tuuli ja sade kuvioinut, armeija muotoillut.
Ja ihanat kasvit ovat ottaneet kaikki koloset asunnoikseen.
Kävelimme sitten mäen pohjoisreunalla kulkevaa soratietä takaisinpäin. Siellä oli niemi nimeltä Fiddler´s Point, mutta missään ei kerrota, kuka viulisti siellä on soitellut. Laskeuduimme alas mäeltä samoja portaita pitkin joita kipusimme ylös. Ja sitten ostimme jätskit. Nam!
Osaatteko arvata, mitä nykywalesinkielinen sana Brean tarkoittaa? MÄKI!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti