ei satanut ollenkaan. Onneksi eilen ja toissapäivänä (ja sitä ennen ja sitä ennen) satoi, niin että purot ja joki olivat täynnä vettä. Kävelimme joenvarsipolkua ylöspäin, oli vihreää vehreää ja rauhallista, vaikkei hiljaista ollutkaan. Sillä kaikkialla vesi solisi ja pauhasi. Pompimme purojen yli, kastelimme kenkämme ja housunlahkeemme heinikossa. Kunnes kohina yltyi niin, ettemme kuulleet toistemme puhetta. Kolmihaarainen putous oikealla, suoraan edessä pikkuinen lirinä, vasemmalla kolme leveää päällekkäistä putousta. Ja ympärillä kallioita, joilla voi helposti kiipeillä lähemmäs vettä, ihan veden ääreen ja liottaa sormiaan puhtaassa, kirkkaassa vedessä.
Aurinko paistoi.
Kuljeskelimme ihailemassa erilaisia ryöppyjä, Arto kameran kanssa, minä muuten vaan. Kaikilla putouksilla oli oma ääni, ja kun kääntelin päätäni, vesi äänteli kuin musiikki. Annoin paikalle nimen Musaputous, mutta kun se oli aika huono nimi, se muuttui Muusan putouksiksi. "The Falls of the Muse", Arto ilmoitti. Hyvin voi kuvitella, että Muusa siellä asustelee. Paluumatkalla tulikin vastaamme nainen, joka kertoi käyvänsä päivittäin putouksella meditoimassa.
Mekin istuimme siinä harvinaisen kauan, ensin söimme lounaamme, kahvia ja leipää. Sitten saimme seuraksemme perhosen, (scotsh argus, yksi nokiperhoslaji) joka ihastui Arton kameraan, istahti laukaisimelle, muttei saanut sitä painetuksi. Kierteli joka puolella, maistellen tai haistellen.
Ajattelin, että ehkä mummo on tullut sanomaan meille hyvästit. Kiitos, perhonen.
Ei tehnyt mieli lähteä pois, mutta toisaalta teki, koska auringossa tuli hirveän kuuma ja huono olo. Siispä metsän siimekseen ja kotiin. Mutta joo: matkan varrelta keräsimme illalliseksi eväspussien täydeltä kanttarelleja!
Kotona huomasin, että mekkoni on kanttarellinkeltainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti