Tätä kirjaa luen joka äitienpäivä kerran, kaksi, monta...-mutta se on hyvä kirja, siihen ei kyllästy koskaan!
Esittelen teille siitä osia, en sen takia että siinä on kuvia minusta, vaan kertoakseni, miten ihania lapsia minulle on siunaantunut. Miten onnellista elämä oli, kun lapset olivat lapsia. Miten ihanaa oli, kun sai keskittyä heidän elämiensä alkuihin kiireettä. Ja miten kummassa heistä minun kasvatusmenetelmistäni huolimatta tuli ihan melkein täysjärkisiä ihmisiä.
Minusta oli ihanaa mutustella pullaa koulupäivän jälkeen, niin että ajattelin, että ehkä joku on perinyt minulta pullanmussutusgeenin, jota täytyy helliä.
En koskaan onnistunut kasvamaan aikuiseksi. En voinut sille mitään. Mutta kirjaa lukiessa tulee kyllä mieleeni, ettei sillä niin väliä ollutkaan. Eikä varmaan ole vieläkään.
Lapset on helpointa pitää hyvällä tuulella, kun heillä on jotain tekemistä tai ajattelemista. Tai voi vaikka vaan hypellä rannalla, jos lapsi sattuu olemaan rannallahyppelevää sorttia.
Kun itse on jostain kiinnostunut, lapsetkin saattavat kiinnostua. Tai ainakin tarkistaa, että mitä tuo äiti taas on keksinyt. Onneksi kenestäkään ei tullut samanlaista kuin minä. Häpeäsin varmaan silmät päästäni jonkun minunkaltaiseni seurassa.
Kun lapset kasvoivat isommiksi, en halunnut tunkea nenääni joka asiaan. Katselin, kuuntelin sivusta, ja huolehdin ja huolestuin salaa. Onneksi lapset olivat niin fiksuja, että osasivat elää ihmisiksi. Useimmiten! No tietysti osasivat! Rakkaat!
Tämä kirja on ollut minulle paras äitienpäivälahja. Jokaisena äitienpäivänä siitä alkaen kun sain sen. Ajat muuttuvat, lapset kasvavat ja uusi sukupolvikin lähestyy aikuisikää.
Ja uskokaa tai älkää, mutta tämän uuden sukupolven kasvua on ollut vielä hauskempi seurata kuin omien lasten.
Ei siksi, että vastuu olisi pienempi, sillä eihän se ole. Vaan on jotenkin hauskaa katsella ja vertailla lapsien touhuja. Ajat ovat erilaiset, touhut erilaisia. Mutta kuitenkin jossain syvyyksissä piilee pullanmussutusgeeni tai rannallapomppimisgeeni. Ja voi, miten hienoja ihmisiä omat lapseni ovatkaan kasvattaneet!
Ja tämänkin olen nähnyt: tytöstä polvi paranee. Ainakin kun näin kaukaa sivusta katsoo.
Tämä minä olen. Lasten ja lastenlasten onnelliseksi tekemä äitimummi. Aina vaan yhtä höperö. Tai höperömpi.
Meinasin laittaa loppulauseeksi: "Kiitos lapset, että olette!" Mutta enhän voi. Silloinhan kehuisin itseäni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti