Yllätyksiä

Tässä muutama viikko sitten ajoimme perjantaina Kinlochleveniin tarkistamaan, että mökki on vielä paikoillaan. Olihan se. Mutta muutamia yllätyksiä koimme.

Ensimmäiseksi näimme -tai kuulimme- uudet naapurit. Edellisellä kerralla huomasimme, että entiset naapurit olivat muuttaneet pois, Maisie-koira ja Jess-vauva mukanaan, tietysti. Se tuntui kovin harmilliselta, varsinkin, kun emme olleet kuulleet muutosta. Kun käymme mökillä niin harvakseltaan.

No, näitä uusia naapureita oli äiti ja isä (joita en nähnyt, kuulin vain äänet, jotka komensivat koiria sisälle). Ja siis koirat, kaksi niitä ainakin oli. Ja sitten käsittääkseni 3 lasta, kaksi poikaa, ja vanhin oli tyttö. Pojat pelasivat palloa terassilla, koirat temmelsivät ympärillä. Yö hiljeni onneksi aika aikaisin. Eivätkä koirat sisällä haukkuneet. Kun illalla laitoimme olkkariin valot, lapset kurkkivat aidan takaa ja naureskelivat, varmaankin nalleja, jotka istuvat kirjahyllyn päällä. Ja kun huomasivat minut ikkunan takana, vilahtivat piiloon.

Toinen yllätys löytyi kukkapenkistä pensasaidan juurelta. Siellä pilkotti valkovuokkojen hentoja lehtiä, muutamassa jo nuppu pulleana. En odottanut niitä vielä näin varhain keväällä. Suomessahan niitä keräiltiin äitienpäivänä. "Maan päällä paikka yksi on..."

Iltapuolella lähdimme katsomaan, miltä Allt-na-Ba-joki, putous ja purot näyttävät. Pääseekö puron yli kenkiä kastelematta? Joko sinikellot kukkivat? Ei mennyt vettä kenkään eikä metsä ollut vielä sinisenä tuoksuvana.  Mutta ihan kamala oli se viimeinen yllätys: Leven-joen varrella kasvanut upea vanha sitkakuusikko oli kaadettu maahan! Ihan koko metsä! Kamalaa! Kaikki kauniit puut, joita olin käynyt ihailemassa jokaisella mökkireissulla, oli tapettu.

Meinasin murskautua surusta. Ja mitähän niiden tilalle tulee? Toivottavasti ei ainakaan mitään rakennusta. En enää koskaan halua kävellä tätä polkua...

Lentokalatkin näyttävät surullisilta...-vaikka kuva on otettu vuotta aikaisemmin.

Yritin kertoa itselleni, että tässähän on ympärillä miljoona hehtaaria mahtavan kaunista luontoa, mitä sinä nyt yhdestä metsästä...-muttakun ei se ollut mikä tahansa metsä! Se oli minun rakas kuusimetsäni!

En ajattele sitä enää koskaan. Vai pystyttäisinkö sille muistomerkin, jonka juurelle veisin kukkia joka sunnuntai...

Nyyh!